Haluan nyt ihan ensimmäiseksi todeta, että en todellakaan ole tuota mieltä. Ettäs tiedätte. Mutta tässä tulee yksi niistä myyteistä, joiden yli tässä prosessissa on päästävä yli. Jos me opettajat itse emme pääse, niin eipä ole paljon hurraamista.

Mutta tässä päivänä eräänä luokseni tuli opettaja. Ihan puskista hän alkoi saarnaamaan siitä, että yhtenäiskoulujen myötä niin sanotut kaksoispätevät opettajat ovat yleistyneet, eikä heidän aineenhallintansa ole mistään kotoisin. Siis tietämättämille tiedoksi, että kaksoispätevä koulumaailmassa useimmin henkilöön, jolla on luokanopettajan tutkinnon lisäksi aineenopettajan pätevyys. Tai toisin päin. Mutta voinee se olla muutakin, yhteydestä riippuen.

Hän kertoi suurena totuutena, ettei kukaan kaksoispätevä voi aineenhallinnassaan yletä aineenopettajan tasolle, joiden koulutus on jotain se. En todellakaan allekirjoita tätä näkemystä, josko minulla ei ole myöskään sellaista harhaluuloa, että luokanopettaja voisi handlata jokaisen aineen tietämyksen aineenopettajan tasolla. EIkä tarvikaan. Se on ihan eri ammatti, luokanopettajan tulee työssään hahmottaa aika monen tieteenalan sisältöjä, mutta ennen kaikkea luokanopettaja opettaa oppilasta. Ei ainetta.

Yritin viedä keskustelua uuteen opetussuunnitelmaan: Puhuin siitä, miten tärkeää olisi oppia hahmottamaan kunkin oppiaineen kokonaisuus oppilaan kohtaamana jatkumona. Kuinka tämän jatkumon pitäisi kasvun jatkumoa ja tarjota pienelle lapselle kokemuksia, isommalle taitoja ja kunhan oppilaan kognitiiviset kyvyt ovat riittäviä, olisi aika saada tieteenalan syvempää tietoa asiasta. Ja että jotta tämä jatkumo mahdollistuisi, meidän pitäisi pyrkiä lisäämään keskinäistä luottamusta opettajuuden sisällä: Luokanopettajat tekevät lasten kanssa tärkeää työtä, muutakin, kuin vain leikkivät ja laulavat. Ja että myös aineenopettajat kasvattavat. Useinhan luokanopettajat purnaavat sitä, että aineenopettajat näkevät vain oman aineensa, ja aineenopettajat sitä, ettei oppilas ole saanut alakoulussa minkäänlaisia tietoja yhtään mistään. Ja kumpikin on valmis kumoamaan toisensa lauseen koska vain.

Sanottuani tämän, tämä kyseinen opettaja sanoi, että niin juuri, et sinäkään pysty näkemään tuota aineenopettajan näkökulmasta.Että kyllä täällä kasvatetaan. Hänelläkin on kuulemma viimesen päälle harjoittelut opiskeluajoilta, joten teini-ikäisten kasvatus on ihan täysin hallussa.

Keskustelun syvyys ei tästä juuri syvemmäs kaivautunut. Minua alkoi harmittamaan, että olin edes ajatellut, että kyseinen opettaja voisi oppia ymmärtämään sitä, mistä lähtökohdista kasvatus alakoulussa lähtee. Harmitti siihen saakka, kunnes henkilö alkoi kertomaan, kuinka hän on pätevämpi ja saanut paremman koulutuksen kuin kukaan muju saman aineen opettaja koko kaupungissa. Ja kuinka hänen opettamaansa ainetta ei jatkossa kyllä voi luokanopettaja alakoulun valinnaisena oppimääränä hallita. Että kun ei siellä opita edes siivoamaan jälkiään. Ajattelin, että nyt syy tämän henkilön tarpeeseen mollata oman ammattikuntansa kollegoita lienee jokin oman itsetunnon pönkittämisen tarve. Mutta provosoiduin silti mielessäni melkoisesti.

Minulle opettajuus on pyhä. Opettaja on opettaja siksi, että oppiminen on hienointa, mitä ihminen voi tehdä. Oli se sitten mitä tahansa. Ja että perusopetuslaissakaan ei sanota, että perusopetuksen tavoitteena olisi oppia sitä tai tätä, vaan siellä nimen omaan puhutaan kasvusta ihmisyyteen, yhteiskunnan vastuulliseen jäsenyyteen ja elämässä tarvittavien tietojen ja taitojen oppimisesta.Ei siis yhdestäkään erillisestä oppiaineesta. Ja opettajalle hienointa, mitä voi tehdä, on nähdä miten oppilaat oppivat. Ja sitten ne hymyilee.

Ja kaksoistutkinto. Niin. Kai sillä henkilöllä jonkinlaista harrastuneisuutta asiaan pitää olla. Eikö niin? Ja jos kaksoistutkinto on huonompi kuin aineenopettajan tutkinto, niin onko se sitten huonompi, kuin se, että joku on keskittynyt vain luokanopettajuuteen. Vai onko se parempi kuin "pelkkä" luokanopettajuus? Ja johtaako tämä siihen loogiseen päättelyyn, että aineenopettajuus on arvokkaampaa kuin luokanopettajuus? 

Joka lähtee tuohon kelkkaan mukaan, lähtee ideologisesti aika takamatkalta tähän opetussuunnitelmaan. Kyllä jokaisen itseään kunnioittavan maisterin olisi jo aika tajuta, että tietoa ei voi tässä maailmassa hallita. Että tämän opetussuunnitelman keskeisin lähtökohta on päästä mitä ja miksi kysymyksistä miten-kysymyksiin. Ja tarjota jokaiselle oppilaalle mahdollisuus mahdollisiman hyvään oppimiseen ja kestävään elämäntapaan. Ekososiaaliseen sivistykseen.

Eli lyhyesti: Opettaja. Tuo paikalle itsesi, minuutesi ja inhimillisyytesi. Ole rinnalla kulkija, oppija, opas. Olet jo silloin paljon suurempi opettaja kuin yksikään aineenhallitsija.

Palataan vielä tähän aiheeseen jossain välissä. Ymmärrän toki myös aineenopettajien hätää siitä, että jääkö heidän ammattikuntansa pian vaille tarvetta, kun opetuksessa korostetaan oppiaineiden ylityksiä, kasvattamista ja kokonaisuuksia. Itse en ehkä näe tässä mitään muureja, vaan pikemminkin opettajana kasvamisen mahdollisuuksia. Mutta tästä joskus toiste.