Nyt se alkaa, ainakin täällä Pirkanmaalla. Saimme vihdoin viimein yhteisesti sovittua saman koulun aloituspäivän ja tämän vuoden kalenterissa se sattui kohtuullisen alkuun elokuussa. Ja niin kirmaavat oppilaat kouluihinsa, osa innosta puhkuen, osa muuten vaan kohtuullisen täpäkkänä ja jokunen murheen murtamana.

Opettajana rakastin koulun aloituspäiviä: minusta oli ihanaa laittaa luokka kuntoon, tehdä nimilaput ja tiedotteet, suunnitella jaksot ja sovittaa kivat alkubiisit musatunneille. Ja heinäkuussa rannalla tai golfkentällä olin monesti jo miettinyt joulukonserttibiisien sovituksetkin, musaluokilla kun opetin. Ja sitten nähtiin taas kaikki kivat työkaverit, kertailtiin kuulumiset ja vaihdeltiin tunteja ja säädettiin niin maan perusteellisesti. Koulun alku tuoksuu uusille vihkoille ja auringonpaahtamalle koulunpihalle. Onhan se jotain se.

Kävin kotikaupungissani juoksemassa ja paluumatkalla kokeilin ihan huvikseni, millainen koulumatkani oli. Puhelimella räpsäisin kuvankin siitä:

Vaikka pyörätietä pääsi nopeammin, yleensä kolluuttelin, pyöränkin kanssa "pururadan kautta", johon liittyi tämäkin metsätaipale. Ja mitä kaikkea koulumatkalla tapahtuikaan: siellä kisailtiin, tutkittiin, kuljettiin ojan pohjia ja hassuteltiin, pistäydyttiin jonkun kotiin syömään pullaa ja kaakaota, lorvailtiin. Ja varmasti kiusattiin ja tultiin kiusatuksi. Joskus varmaan pelotti ja joskus väsytti, mutta kun tarkemmin ajattelee, muistan alakoulusta enemmän koulumatkoista kuin itse koulusta.

Tässä työssäni saan usein puheluita oppilaiden koulumatkoista. Koulumatkajärjestelyt eivät kuulu työtehtävääni, mutta usein ehdin kuunnella nekin vuodatukset, ennen kuin saan siirrettyä puhelun oikeaan paikkaan. Usein miten yhteydenotot koulumatkoista liittyvät joko edellä mainittuun kiusaamiseen tai sitten koulukyydityksiin. Kiusaamisasioissa koulumatka on usein ongelmallinen, on haastavaa sanoa, milloin koulumatka alkaa tai päättyy, ja jos koulumatkalla ollaan vaikka vielä illalla seitsemältä, on usein vaikea selittää, ettei koulu voi puuttua oppilaan vapaa-aikana tapahtuviin asioihin. Tähän soppaan tietysti oman lusikkansa pistävät vielä erilaiset sosiaaliset mediat. Mutta olipa miten vain, pitää aikuisten kiusaamiseen puuttua. Mutta ei siitä nyt.

Toinen asia on sitten koulukyyditykset. Kunnassamme käydään aina vuoden välein keskustelua siitä, mikä 1.-2. luokkalaisten koulukyyditysrajan tulisi olla. Toistaiseksi poliittiset päättäjät ovat halunneet säilyttää 3 km rajan, mutta jos ajat tiukkenevat, tullee asia jälleen pöydälle. Itse ajattelen, että jokaisen koululaisen tulisi päivittäin taittaa ainakin osa koulumatkastaan jalan tai polkupyörällä, mikä olisikaan parempaa arjen liikuntaa. Kannustan aina kävelemään lyhyet koulumatkat ja yritän vanhempanakin tsempata koululaista kävelemään kouluun. Toisaalta, jos koulukyyditysraja täyttyy, voivat minusta nämäkin oppilaat kävellä esim. seuraavaan tienhaaraan, ettei ihan portinpielestä tarvitse jokaista hakea. Ja toivon, että meillä kannustettaisiin aina käyttämään julkisia kulkuneuvoja, jos se on mahdollista. Asiaa hoitava virkamies meillä sanookin viisaasti, että hän valitsee kulkuneuvoksi oppilaalle aina bussin, jos se on mahdollista, vaikka taksi joissain tapauksissa voisi olla jopa halvempi vaihtoehto. Näin bussivuorot säilyvät, mutta myös näin opetamme oppilaille julkisten kulkuneuvojen käyttämistä.

Jos koulu ei vielä omassa kunnassasi ole alkanut, on aika miettiä, onko omalla lapsella turvallinen koulumatka hallinnassa. Tienylitykset ja muut vaaralliset paikat kannattaa palauttaa mieleen ja muistutella käytöstavoista ja muistuttaa, että jos milloin tahansa näkee toista kiusattavan, kannattaa aina olla se väliin menevä fiksu tyyppi. Ja vanhempainyhdistykset: onko keltaliiviset järjestetty aamuisin turvaamaan pienten oppilaiden koulumatkoja koulun läheisiin tienylityksiin? Vielä ehtii!