Oppivelvollisuuden pidentäminen pomppaa tämän tästä keskusteluun paikassa sun toisessa. En ole tavannut vielä ketään, joka suoraan kannattaisi ministerin ajatusta. Vähän erikoiselta ratkaisulta se minustakin tuntuu. 

Kun ensimmäisiä huhuja aiheesta alettiin kuulla, ajattelin oitis, että tässä sekoitetaan esiopetuksen velvoittavuus ja oppivelvollisuuden pidentäminen. On totta, että Suomessa käydään lyhyempiä koulupäiviä kuin missään muualla Euroopassa ja koulu aloitetaan vanhempana. Siksi loogiselta olisi tuntunut lisäys koulupolun alkuun. Mutta oppivelvollisuuden pidentäminen ontui minusta jo terminäkin: oppivelvollisuushan kestää siihen saakka, kun oppilas suorittaa peruskoulun oppimäärän tai saavuttaa 17 vuoden iän. Tämä ministeriön ajama uudistus uudistaisi siis koko terminologian.

Keinona nuorten syrjäytymiseen esitetään siis, että nykyisen peruskoulun jälkeinen vuosi kuuluisi myös oppivelvollisuuteen. Varsinainen perusopetus pysyisi nykyisen mittaisena. Samaan aikaan vähennetään toisen asteen opiskelupaikkoja ja ammattikoulutukseen alkaa joillain aloilla olla jo kohtuu vaikea päästä; taitaa lukioon päästä jo helpommalla kuin vaikka parturi-kampaajaksi. Ensimmäisen vuoden jälkeen keskeyttäminen onkin sitten jo ok. Työnnetään ongelmaa eteenpäin, ei ratkaista sitä. Uskallan väittää, että tässäkin pitää vanha sanonta: Ei kannettu oppilas koulussa pysy.

Me kasvatusalan asiantuntijat olemme puhuneet jo pitkään sitä, että sekä inhimillisesti että taloudellisesti edullisinta on puuttua oppilaan ongelmiin jo varhaisessa vaiheessa. Varhainen tunnistaminen ja varhainen puuttuminen ovat siis ne kentältä lausutut keinot näiden ongelmien ratkaisemiseen. Nyt ministeriö tarjoilee vaihtoehdoksi liian-myöhäistä-puuttumista.

Usein kuulen suurta huolta vuosiluokkien 6-9 henkilöstöltä: tässä on se paikka, jossa tukea ja erityisiä opetusjärjestelyjä tarvittaisiin: Tarvittaisiin erilaisia joustavia ratkaisuja suorittaa oppivelvollisuutta. Valitettavasti näiden vaihtoehtojen mahdollisuus on hyvin rajallinen. Esimerkiksi tällaisessa reilun 30 000 asukkaan kunnassa vuosittain näitä oppilaita pyörii puheissa sellainen 6-8. Mitä tehtäisiin, mihin nämä laitettaisiin? Mistä saataisiin aikuinen viereen istumaan, mistä joku hakemaan teini kouluun, jos äiti ei saa lasta 13-vuotiaana nousemaan? 

JOPO-luokat tarjoavat yhden mahdollisuuden tähän herkkään vaiheeseen, mutta JOPO-luokkiakaan ei pidä perustaa minkä tahansa oppilasryhmän ympärille: pitää löytää sopiva ryhmä, jolla kiinnostus käsillä tekemiseen ja omatoimisuuteen on vahvaa, akateemisuus on heikompaa. Nykynuorissa vain on yhä enemmän porukkaa, jota ei kiinnosta akateemisuus eikä käsillä tekeminenkään. Kun mikään ei tunnu miltään. Tässä kohtaa pitäisi löytyä luovia ratkaisuja: pajaluokkia, tukiluokkia, kevennettyjä luokkia, mitä ne sitten olisikin. Hyvä on muistaa myös, että näitä ratkaisuja pitäisi tarjota lähikouluissa, mutta siihen harvalla kunnalla on pelimerkkejä.

Kohdentumisen lisäksi oppivelvollisuuden pidentämiskeskustelussa on nostettu esiin - mikäs muu kuin - raha. Ministeriön laskelmat ovat pahasti alamittaisia, järveen pitäisi heittää takaisin kasvamaan. Toisaalta samaan aikaan ministeriö "heittää menemään" vuosittain 60 miljoonaa euroa opetusryhmien pienentämisrahan muodossa: Monet kunnat ovat jääneet kikkailemaan tällä rahalla, niin pitkään kuin sitä tulee. Toisin sanoen kunnat eivät edes pyri omalla rahoituksellaan korjaamaan oppilasryhmiensä vinoumia, vaan ylläpitävät ylisuuria ryhmiä paperilla, jotta voivat hakea ja saada jatkossakin ko.rahoitusta. Sen sijaan kunnat, jotka aidosti ovat jakaneet ryhmänsä kärsivät tässä jakoleikissä. Henkilökohtaisesti toivoisin, että tämä raha jaettaisiin jatkossa oppilasperusteisesti tasaisesti kuntiin, eikä leikkien vuosittaisella apurahahakemusrumballa. Toki rahalla tehdään hyvääkin, mutta on myös opetushenkilöstölle stressaavaa, että opetusta suunnitellaan niin lyhyellä jänteellä, kuin mihin tämä hankemeininki meitä edellyttää. Siinä on Kuntakesut ja pitkäkestoiset koulutuksen edistämissuunnitelmat aika kaukana.

Mutta kun rahasta nyt puhutaan, ministeriö laskee, että uudistus voitaisiin hoitaa 15 miljoonalla eurolla. OAJ:n laskelmat taisivat olla kolmisen kertaa suuremmat. Mitäpä, jos tämä 15 miljoonaa euroa vuosittain todella suunnattaisiin yläkouluikäisten joustavimpiin opetusjärjestelyihin? Ministeri Kiurun mukaan emme voi tietää, ketkä ne 4000-8000 nuorta ovat, jotka kelkasta tippuvat. Me opettajat voimme, ministeri hyvä. Uskallan väittää, että yläkoulun lehtorit voivat nimetä näistä pudokkaista kasi-ysiluokalla jo varmasti ainakin 90%. Lisäksi, kolmiportaisen lainsäädännön velvoittamana viime vuodet oppilaiden saama tuki on jo varsin systemaattisesti kirjattu esimerkiksi Wilma-järjestelmiin. Uskon kohtuullisen varmasti, että jos näitä tukitoimia alettaisiin penkomaan, huomattaisiin, että nämä oppilaat ovat todellakin olleet opettajien tiedossa.

Samaan aikaan valmistaudumme uudenlaiseen peruskouluun. Pitäisin oppilaanohjausta aika merkittävänä asiana tässä toiselle asteelle siirtymisen varmistavassa. Uudessa tuntijaossa OPO-tuntien määrä ei kuitenkaan lisääntynyt vaan pysyi nykyisen tuntijaon mukaisena. Myöskään kattoa opojen oppilasmäärään ei ole kiveenhakattu, 250 oppilasta opoa kohti pidetään jonkinlaisena maksimina. Kuitenkin, kun opojen käsiin tulee yhä moniongelmaisempia nuoria, vie yksittäisen oppilaan jatkoon saattaminen yhä enemmän aikaa.

Nyt malttia, opetusministeriö. Kyllä nyt toivoisi, että enemmän tutkittaisiin ennen hutkimista.