Olen viime aikoina miettinyt yhä enemmän tuota Ylöjärvellä käynnissä olevaa BYOD-hanketta. Olen vauhkonnut jo moneen kertaan sen mahdollisuuksista tieto- ja viestintätekniikan käytön puolesta samoin kuin koulutuksellista tasa-arvoa tuottavasta lähtökohdasta. Mutta ennen kaikkea olen innostunut mallin mahdollisuuksista täydennyskoulutuksen välineenä. Miettikääpä nyt.

Malli on mielestäni monistettavissa mihin tahansa. Kunnan tai koulun koolla ei ole mitään merkitystä. Lisäksi malli on monistettavissa myös mihin tahansa sisältöön. Äkkiä tulisi mieleeni vaikka toiminnallinen matematiikka, ilmiöpohjainen luonnontieteen opetus millä tahansa luokka-asteella tai tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettaminen yläkoulussa - osana oppiainetta tai laaja-alaisena taitona.

No joo. Löytyyhän näitä koulutuksia. Miksi siis vauhkoan? Minäpä kerron.

Viime vuonna OKM jakoin yhteensä 75 miljoonaa euroa opetusryhmien pienentämiseen. Paljon siitä rahasta varmasti menikin kohteeseensa, mutta harmittavaa on se, että isolla osalla siitä rahasta paikkailtiin puutteita perusrahoituksessa. Miksi mihinkään kaupunkiin nykypäivänä edes perustetaan yli 25 oppilaan luokkia? Ymmärrän perustelun näin suurelle perusluokalle ainoastaan sillä, että koulussa on oppilaspohjaa ainoastaan yhdelle luokalle jokaisella vuosiluokalle. Tai vain puolikas. Mutta muuten, kannatan pieniä perusryhmiä. Onneksi omassa kunnassani sellaista politiikkaa on tehtykin jo vuosia. Mutta mitä muuta sillä rahalla olisi voitu saada?

75 miljoonalla eurolla olisi saatu noin 1500 opettajatyövuotta. Tai siis on tietysti saatu nytkin, rahahan on käytetty jakotunteihin, resurssiopettajiin ja ryhmäjakoihin. Mutta kun rahalla on paikattu kunnan perusrahoituksen puutteita, tarkoittaa se sitä, ettei hankeraha pitkällä aikajänteellä auta tilannetta. Monessa kunnassa sivistysjohtajat ja valtuustot laskevat opetusryhmien pienentämisrahan osaksi tuntikehyksen rahoitusta. Näin ei mielestäni pitäisi olla, vaan kyllä opetuksen järjestäjän tulisi rahoittaa opetustoimintansa itse. Hankerahoituksella pitäisi sitten parantaa tilannetta ja rahoittaa kehittämistoimintaa.

Mutta mitä tällä meidän mallillamme sitten saataisiin? Ajatellaanpa, että nuo 1500 opettajaa jalkautusivat samalla mallilla. Jokainen opettaja erikoistuisi johonkin aihepiiriin tai kokonaisuuteen ja suunnittelisi siitä sopivia jaksoja. Tämän jälkeen hän jalkautuisi kunnan jokaiseen tietyn ikäluokan luokkaan päiväksi tai pariksi kerrallaan. Opetusryhmät tulisivat jaetuiksi 37500 vuosiviikkotunnin aikana. Oppilaat saisivat suunnitelmallisesti toteutettua samanaikaisopetusta, sillä yhteistoiminnan suunnittelulle olisi rutkasti enemmän aikaa, kun sama opettaja toistaisi samaa opetusjaksoa eri luokissa ja näin aikaa ei menisi materiaalin tai tiedon keräämiseen, vaan yhteinen aika voitaisiin käyttää yhteisen toiminnan suunnitteluun. Johon siihenkin voisi olla suunnitelma jo valmiinakin.

Oppilaat saisivat siis mielenkiintoisia, hyvin suunniteltuja kokonaisuuksia. Kahden aikuisen vetämänä. Ja vaikka oma ope ei olisikaan juuri sen asian asiantuntija, se toinen olisi. Ja samalla omakin ope oppisi ja innostuisi.

Mitä muuta tästä irtoaisi? Jokainen hankkeeseen osallistuva kotiluokan opettaja saisi henkilökohtaisesti räätälöityjä koulutuspäiviä jostain opetuksen kokonaisuudesta omassa ympäristössään, omien oppilaidensa kanssa ja niillä reunaehdoilla, mitä hänen työssään juuri siinä koulussa ja luokassa on. Ja kenties myös tukea sellaisiin pulmiin, joita ei ole osannut käsitellä. Tai vaikka aikaa tarkkailla oppilaita työnsä touhussa. Priceless! Siis käytännössä 300 000 henkilökohtaista täydennyskoulutuspäivää vuodessa. Eikä tippaakaan sijaiskuluja. Ei hetkeäkään aikaa pois omien oppilaiden luota.

Eikä tässä vielä kaikki. Sokerina pohjalla, socker på botten, kuten lukioni legendaarinen uskonnon opettaja Hannu Kallio tapasi sanoa. Tämä mahdollistaisi 1500 taitavalle opettajalle työnkierron, kehittymisen uralla ja kenties rutkasti lisäpontta seuraaviin työvuosiin.

Tämä kaikki tarjolla ihan olemassa olevilla hankerahoilla. Kannattaisiko tähän tarttua?