Lähetimme taitavan BYOD-opettajamme (Bring Your Own Device) Antti Karvosen BETT-messuille Lontooseen viime viikolla. Antti kirjoitti ajatuksistaan messujen jälkeen. Kiitos Antti kirjoituksesta.

Antti Karvonen:

Koulu 2000-luvulla

Millainen 2000-luvun koulun tulisi olla ja kuinka se poikkeaa 1900-luvun koulusta? Toisaalta maailma on liian suuri ja monimutkainen, jotta sitä voisi tai edes kannattaisi yrittää käsittää ja toisaalta lähes kaikki maailman tieto on yhtäaikaa lähes kaikkien ulottuvilla. Mihin koulu sijoittuu tällaisessa asetelmassa ja kuinka voimme valmistaa oppilaitamme tulevaisuuden työtehtäviin ja haasteisiin, joista meillä ei ole minkäänlaista käsitystä?

Ensimmäinen askel on hylätä tieto koulutuksen keskeisimpänä sisältönä. On vaikea kuvitella, miksi joku haluaisi maksaa opettajalle palkkaa siitä, että hän kertoo asioista, joiden selvittämiseen menee kännykällä 15 sekuntia. Meidän on keksittävä jotain muuta. Pitää pystyä parempaan. Keskiössä pitää olla oppimisen taidot ja motivaatio elinikäiseen oppimiseen. Jos pystymme tulevaisuudesta jotain ennustamaan, niin sen että maailma tulee jatkossakin muuttumaan jatkuvasti huimalla vaudilla. Paras keino varautua muutokseen on kasvaa taitavaksi oppijaksi.

Luontevasti ja luovasti osana yhteisöä

Eräs tulevaisuuden tärkeimmistä taidoista on oppia toimimaan luontevasti ja luovasti erilaisten ryhmien ja yhteisöjen jäsenenä. Yritysjohtajat nostivat tämän jopa kielitaidon ja luonnontieteellisen osaamisen yläpuolelle. Tässä valossa on outoa, että koulutyöskentelymme perustuu edelleen lähes yksinomaan yksilötyöskentelyyn ja yhdessä työskennellään vain satunnaisten ryhmätöiden aikana, ikäänkuin pieninä yhteistyöharjoituksina. Koko astetelman pitäisi olla täysin päinvastainen. Meidän on luotava tekniset ja sosiaaliset rakenteet, joissa oppilaiden on mahdollista osallistua ja olla mukana tuottamassa uutta tietoa ja saada jatkuvaa palautetta omasta osallistumisestaan ja osaamisestaan. Osallistuminen ei rajoitu vain omaan luokkaan ja kouluun, vaan globaaliin oppimis- ja asiantuntijayhteisöön. Opettaja on vain yksi miljoonista, mutta tärkeä, sillä hän yhdistää oppilaansa kaikkiin muihin (Rob Maciabelli).

Koulutyöskentelyn tulisi koostua lähes yksinomaan yhteistoiminnallisesta työskentelystä, jossa oppilaat ovat sekä toisistaan riippuvaisia että tukevat toistensa oppimista. ”He oppivat ilman minua.” saattaa kuulostaa opettajan näkökulmasta pelottavalta tai ainakin ennalta arvaamattomana. Mutta jos lause onkin ”He työskentelevät yhdessä ilman minua.” tai ”He ratkaisevat ongelmia ilman minua.”, tilanne näyttää jo aivan toiselta ja silti kyseessä on sama asia.

Keskeistä opetuksessa ei ole se, mitä opettaja tekee, vaan mitä oppilaat tekevät. Teknologian myötä opettajan on täysin mahdollista eriyttää koko luokka siten, että jokainen oppilas työskentelee omalla tasollaan, itseä kiinnostavien aiheiden parissa. Oppilaista itsestään lähtevä, ilmikökeskeinen oppiminen on tehokas tapa saada oppilaat sitoutumaan työskentelyyn. Tosielämän ilmiöt ja ongelmat tuovat opittavalle asialle merkitystä.

Toinen tulevaisuudessa entisestään korostuva taito on tiedon arviointi ja suodattaminen. Oppilaille tulisi tarjota läpi koulu-uran mahdollisuuksia harjaantua tiedon analysoinnissa ja oikeiden kysymysten esittämisessä. Tähän tarjotaan koulussa aivan liian vähän mahdollisuuksia. Tehtävät ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta muotoiltu siten, että siitä löytyy vain tarpeellinen tieto tehtävän ratkaisemiseksi. Jälleen asetelman tulisi olla täysin päinvastainen. Jo alaluokilta lähtien oppilaille tulisi tarjota paljon enemmän tietoa, kuin he tehtäviensä ratkaisemiseen tarvitsevat. Tärkeää on oppia muodostamaan oikeat kysymykset ja suodattaa vain oleellinen informaatio niiden ratkaisemiseksi. Tulevaisuudessa oppilaat tulevat muodostamaan ja ratkomaan ongelmia, joita kukaan muu ei ole vielä edes kohdannut. Silloin tarjolla ei ole helppoa vastausta, jonka voisi kaivaa muistinsa syövereistä omilta kouluajoilta.

IMG_0355.jpg

Digitaalinen kuilu

Lähes kaikilla opettajilla ja oppilailla on mahdollisuus hyödyntää työssään tietotekniikkaa ja internettiä. Teknologia on silti vain väline. Se ei ratkaise pedagogisia ongelmia eikä opeta ketään itsestään. Jos entiset piirtoheitinkalvot muutetaan PowerPoint-muotoon, mikä on muuttunut? Siinä, missä 1900-luvun opetustilanteet on sidottu tiukasti paikkaan ja aikaan, 2000-luvun oppimisyhteisöt ovat liikkuvia ja aina saavutettavissa. 1900-luvun luokat ovat eristyneitä ja paikallisia, kun taas 2000-luvun oppimisyhteisöt ovat verkostoituneita ja maailmanlaajuisia. Kun 1900-luvun luokat ja opetus ovat standardisoituja, kaikkille samanlaisia ja etenevät lineaarisesti, 2000-luvun oppimisyhteisöt ja tavoitteet ovat yksilöllisiä ja etenevät ennalta-arvaamattomasti jokaisen oppijan henkilökohtaisten tarpeiden ja kiinnostuksenkohteiden mukaan. (Rob Mancabelli)

Kyse ei siis enää ole kuilusta niiden välillä kenellä on laitteet ja kenellä ei. Kyse on siitä, mihin laitteita käytetään. Vaikka juuri osallistuminen ja yhteisössä toimiminen ovat tulevaisuuden tärkeimpiä taitoja, suuri osa opettajista ei ole KOSKAAN käyttänyt sosiaalista mediaa opetuksessaan, osallistunut keskusteluun internetissä, kirjoittanut blogia, jakanut osaamistaan suuremmalle yleisölle, hyödyntänyt muiden osaamista internetin kautta, käyttänyt videopuhelua opetuksessaan jne. Lista on hyytävä.

Tilanne ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen opettajista. Työnantajan on tehtävä tekniikan ja sen tuomien mahdollisuuksien käyttöönotto opettajille niin helpoksi ja niin houkuttelevaksi, että he HALUAVAT ottaa ne käyttöön. Ei siten, että heidän TÄYTYY ottaa se käyttöön. Opettajilla on oltava mahdollisuus kokeilla erilaisi toimintaympäristöjä, sovelluksia ja laitteita ja löytää itselleen sopivin tapa toimia. Kuten oppilaille, myöskään opettajille ei ole olemassa yhtä, kaikille sopivaa mallia toimia.