Lomat alkaa olla lusittu ja maanantaina työt taas alkavat. Pehmeää laskua työhön otan kansainvälisessä ICP-seminaarissa Helsingissä kuulostelleen, mitä uutta rehtorin työssä ympäri maailman tapahtuu. Kai se on rehtorien esimiehenkin hyvä tietää. 

Blogitauon pitäminen oli hankalampaa kuin luulin. Monen monta kertaa ajattelin kirjoitella jotakin, mutta lopulta päätin pitää lomani. Nyt en tiedä ihan, mistä aloittaisin.

Lopetin kevätkauteni vanhaan kirjoitukseen. Kirjoitukseen, jonka olin kirjoittanut opettajilleni yli puoli vuosikymmentä sitten. Useampi näistä opettajista otti kirjoituksen jälkeen yhteyttä. "Se vuoden aloitus oli niin onnistunut." "Olen monesti sen jälkeen eri kouluissa toivonut, miksei meilläkin ole samanlaisia sääntöjä." Ja joku muu, ei siinä koulussa ollut, vähän loukkaantuikin, miksi ammattilaisille pitää antaa niin yksityiskohtaisia sääntöjä.

Sinä vuonna meillä oli toista kymmentä uutta ihmistä aloittamassa kouluvuotta. Oli tullut uutta resurssia ja monet paikoista oli viimeinkin saatu täytettyä pätevillä opettajilla. Oli lähdetty vakinaisiin virkoihin toisaalle, äitiyslomille ja projektitöihin. Olimme tehneet kovasti työtä rekrytoinnissa ja aloittamassa oli ihan kympin sakki. Uskon edelleen niin, koossa oli loistavia opettajia, jotka tekivät mahtavaa työtä. Ja yksi juttu oli sellainen, jonka todella halusin tuoda omaan kouluuni. Minäpä kerron.

Olen käynyt suurimman osan ala-asteestani Kajaanissa Nakertajan koululla. Kyllä - sen niminen koulu on olemassa, vieläkin. Koulussa kunnioitettiin käytöstapoja - noh, varmaan samaan tapaan, kuin 80-luvulla muissakin kouluissa. Koulun pääovia oli kahdet pääovet vastakkain, toiset tuulikaapin ovet vielä vähän matkan päässä. Kun koululle tuli aikuisia, vieraita tai tuttuja, oppilaat juoksivat kilvan oville, niille ulko-oville ja sisäovillekin, ja avasivat aikuisille oven ja toivottivat hyvää huomenta. Se oli kunnia-asia.

Vuosien päästä, joskus 2005 ehkä, vierailin koululla tervehtimässä henkilöstöä (olin myös ollut koulussa koulunkäynninohjaajana lukion jälkeen). Iloiset oppilaat tervehtivät, juoksivat avaamaan oven, katsoivat silmiin ja hymyilivät. Siitä tuli ihmeellisen hyvä mieli. Jäin mietiskelemään asiaa.

Tapasin myöhemmin samalla viikolla erään nuorisopastorin, jonka työtoverina olin joskus ollut kesäkanttorina toimiessani. Jossain sivulauseessa kerroin käväisseeni Nakertajassa ja iloisesti yllättyneeni näistä lapsista, jotka iloisesti ottivat vieraat vastaan. Pappi pohti hetken ja sanoi: "Se pitää muuten paikkaansa. Missään muualla en ole koskaan törmännyt moiseen." Siinä tunteessa oli siis jotakin! Erityisen tervetulleeksi kokeminen.

Tätä minä halusin omaankin kouluuni. Jokaisena aamuna tulin kouluun, tervehdin jokaista oppilasta ja aikuista tullessani sisään. Teen muuten niin edelleenkin vieraillessani kouluilla, siis viikoittain. Usein saan kummastuneita vastauksia, mutta vastauksia kumminkin. Mitä jos niin tekisi jokainen koulun aikuinen? Olisiko se lapsille yksi merkki siitä, että he ovat täällä tärkeitä, heitä varten töihin tullaan? Entä jos ei puskettaisikaan kiireellä sisään hakemaan aamuista kahvikupposta ja valmistelemaan tunteja, vaan rauhassa tervehdittäisiin näitä nuoria? Aikaa ei menisi yhtään enempää, mutta tunnelma koulussa paranisi mahdottomasti. Ja ehkä - vain ehkä - saattaisimmekin pelastaa jonkun nuoren päivän iloisella hymyllä ja tervehdyksellä. Jos koulussasi tehdään näin, hieno juttu. Ja erityisterveiset Nakertajaan! Teette hienoa työtä! :)