Jälleen on Suomen sivistysjohto on kokoontunut yhteen miettimään yhteisiä pulmia, ja heti ensimmäiseksi pitää sanoa, että neljästä perättäisestä tapahtumasta tämän vuotinen on ollut mielestäni sisällöltään paras. Hyvin motivoiva ja ajatuksia ja ihan huikeita idiksiä.

Ensimmäisen päivän ohjelmasta lämpimimmin nostaisin iltapäivän puhujat esille. Oppimisympäristöjen suhteen sekä Vantaan Ilkka Kalon nostamat ajatukset koulutilojen uudenlaisesta käytöstä sekä tyrnäväläisen rehtorin Jari Alakankaan ajatukset koulupihojen pinnanmuotojen hyödyntämisestä oppilaiden liikuttajana lähtevät varmasti mielessäni kehittymään tulevaisuuden hankkeiksi. Päivän paras saattoi silti olla Kuntaliiton varhaiskasvatuksen erityisasiantuntija Jarkko Lahtinen. Jarkko herätteli meitä miettimään varhaiskasvatuksen ympärillä olevien keskustelujen merkitystä. Sama koskee muita kouluasteita ihan samalla tavalla: Jälleen nostan esille syksyisen ajatukseni siitä, että meidän tulisi tehdä enemmän ja enemmän hyvää näkyväksi ulospäin. Positiivisten kokeilujen ja toimintamallien esittely toisille, se on positiivista ylpeyttä, ei negatiivista leuhkimista.

Toisena päivänä olin ilahtunut siitä, että vaikka opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen joutuikin tiukkojen kysymysten eteen, hän VASTASI kysymyksiin. Ministeri tuntui itse selvästi seisovan hallituksen kärkihankkeiden takana, mikä on todella tärkeää, vaikka monta tärkeää asiaa jäi tietysti kärkihankkeiden ulkopuolelle. (Itseäni tietysti harmittaa eniten upean Yhteispeli -hankkeen rahoituksen loppuminen tilanteessa, jossa tunne- ja vuorovaikutustaitojen ohjelma olisi ollut valmis levitykseen - ja tarvetta olisi kyllä ollut!) Grahn-Laasonen kertoi opetuksen täydennyskoulutusmallin saavan 50 miljoonaa euroa (toivottavasti tutustuvat meidän  BYOD-malliin, sillä se toimii, muussakin kuin ICT-koulutuksessa- tai Kajaanin digimentori-ideaan, toimii sekin!) ja liikkuvaan kouluun 21 miljoonaa euroa. 

Pauli Aalto-Setälä puhui innostumisen voimasta. Hän kertoi lapsuuden innostuksen sattuvan, mutta toisaalta kertoi, ettei ole koskaan tavannut vaarallisen innostunutta ihmistä. No, nyt on. Jotain ehkä kertoo se, että jokusen kerran olen kuullut, että "ettei vaan sattuis jotain". Toisaalta, innostuessaan joskus tulee seinä vastaan, mutta elämä on paljon mukavampaa.

Aalto-Setälä puhui tutusta out-of-the-box -ajatuksesta. Että pitäisi ajatella boksin ulkopuolella. Helmikuussa Bengt Holmström puhui meille Bostonissa siitä, että pelkkä boksin ulkopuolella ajattelu ei riitä, parhaat tulevat ulos laatikosta (käyttäen Steve Jobsia esimerkkinään). Alf Rehn taas pohdiskeli elokuun ICP:ssä sitä, että ei ole mitään laatikkoa! Miettiessämme muutoksia lienee hyvä miettiä kaikkia näitä vaihtoehtoja. Kun Opettaja-lehti kerran minut OPS -evankelistaksi nimitti, niin miettikääpä opetuksen muutoksessa tätä: (Varsinkin, kun ministeri totesi puheessaan, että koulutuksen suurin haaste ei ole koulutuksen resurssien leikkaukset, vaan muutoksen hitaus!)

Lähes kaikki ne "uudet oppimisen ja oppimisympäristöjen innovaatiot" ovat olleet olemassa jo pitkään. Miettikääpä Turun katedraalikoulua: oppikirjaton, pulpetiton oppimisympäristö, jossa eri-ikäiset oppivat yhdessä. Uutta on se, miten nämä asiat elävät tässä ajassa, näillä välineillä. Se on uutta, vaikka joku kuinka haluaisi kertoa, että vaikka ilmiöpohjaisuus oli olemassa jo monessa opetussuunnitelmassa. Silloin ei kuitenkaan ollut olemassa tällaista maailmaa, jossa mikä tahansa maailman kolkka tai ilmiö voi tulla luokkahuoneeseen koska tahansa.

Jos nyt saisimme keksiä tyhjästä, miten haluamme järjestää vaikka 7-16 -vuotiaiden opetuksen, niin todellako me työntäisimme ison ryhmän pieneen huoneeseen istumaan suorissa riveissä, ovi kiinni, yksi aikuinen kaatamaan kaikki kapean siilon, oppiaineen, tiedon oppilaiden päähän, ja kun kello kertoo, että 45 minuuttia on kulunut, vaatisimme lapsia kiirehtimään vetämään pilkkihaalarit päälle, jotta he pääsevät pakkaseen aloittamaan leikin, jonka he joutuvat lopettamaan juuri, kun se on alkanut. No eihän se tietenkään ole ihan näin, kunhan kärjistän.

Mitäpä jos emme yrittäisikään vaan korjata yskivää konetta, vaan oikeasti rakentaisimme sen uudelleen? Reformista redesigniin? Nyt tarvitaan innostusta, nyt tarvitaan niitä, jotka astuvat laatikosta epämukavuusalueelleen, sillä siellä kehittyminen tapahtuu.