Niin se taas kohta alkaa - kevätlukukausi. Oppilaat ja opettajat ovat saaneet levätä, ulkoilla, ahmia ja toivottavasti olla yhdessä läheistensä kanssa. Keskiviikkona viimeistään some täyttyy "taas mennään" ,"TJ 22 maanantaita" ja "8 viikkoa seuraavaan lomaan" -päivityksistä. Tämä on oman ammattiryhmäni yksi minua kovasti harmittavia puolia. Minkään muun ammattiryhmän en näe päivittävän aamukampaansa jatkuvasti ympäri vuoden. Millään muulla ammattiryhmällä ei ole yhtä pitkät ja toistuvat lomat, vaikka se kuuluisa kesäkeskeytys jätettäisiin huomioimatta. Eikä varmaan mikään muu ammatti ole samalla lailla kutsumusammatti, vaikka jokainen sitä varmasti palkkansa takia tekeekin. Mutta huolestuttavaa todellakin on opettajien työssäjaksaminen.

Olen miettinyt opettajien työssäjaksamista lukemattomia kertoja. Olen huomannut, että eniten se minua huolettaa syyskuun lopussa: Yli kahden kuukauden kesälomasta ei ole kuin toista kuukautta ja päivitykset ja kommentit alkavat olla syysloman alla hidasta kuolemaa enteileviä. Mikään opettajankoulutuksessa ei valmistanut hyydyttävään työskentelytahtiin. Kukaan ei ohjannut rajaamaan työtä, valmistautumaan vuoden kiertoon eikä suojelemaan omaa vapaa-aikaansa työn vaatimuksilta.

Vaikka en aiokaan tässä kirjoituksessa alkaa ruotimaan opettajien työaikaa, työtehtäviä, sen Sinisen Kirjan saloja -hyviä ja huonoja puolia - tai tarvetta edellisten muutokselle ja uudistumiselle, on totta, että opettajuus on muuttunut viimeisten vuosien aikana enemmän kuin koskaan ennen. On tullut kirjaamista, on tullut uudenlaisia tehtäviä. Mutta hei, niin on tullut jokaiseen muuhunkin ammattiin ja tehtävään. Elämme erilaista aikaa. Joulun aikaan OPS-perusteita selatessani kiinnitin huomiota esimerkiksi jälleen kodin ja koulun yhteistyön velvoitteisiin, jotka ovat kyllä harmittavan yksipuolisia. Kodilla ei ole velvoitetta yhteistyöhön ja samalla koulun pitäisi ottaa huomioon erilaisissa tilanteissa olevat vanhemmat. Muistammeko me esimiehet ikäjohtaa opettajiamme, huomioida erilaisissa tilanteissa olevat ihmiset? Ohjata nuorta opettajaa rajaamaan työtehtäväänsä, opettamaan vanhempien ja haastavien tilanteiden kohtaamista, tunnistaa ruuhkavuosien pyörityksessä kahlaavan opettajan tai innostaa jo pitkään työssään palvellutta opettajaa kehittymään?

Useimmat opettajat rakastavat työtään. Silti alussa kuvaamani aamukampa on tiiviissä käytössä jatkuvasti. Joku sanoi minulle, että se johtuu siitä, että asiakkaillammekin on aamukampa. Niinpä. Suomalaiset oppilaathan eivät tunnetusti viihdy koulussa (jota en siis edelleenkään osta mukisematta). Mutta olen miettinyt tuota opettajien kuormitusta tästä näkökulmasta: Miettikääpä, jos vaikka me toimistonörtit joutuisimme samaan tilanteeseen:

Päiväämme kuuluisi viisi joukkokokousta, joissa olisi noin 25 osallistujaa. Ryhmät vaihtelisivat pitkin päivää. Johtaisit itse jokaista kokousta ja sen suunnittelua. Jokaisen kokouksen aikana sinun tulisi ottaa kontaktia jokaiseen kokouksen osallistujaan. Sinun pitäisi pitää huolta siitä, että jokainen pysyy kokouksen aiheessa, oppii aiheesta ja arvioimaankin vielä, miten osallistuja on oppimaansa omaksunut. Kirjaisit jokaisen kokouksen jälkeen merkintöjä jokaisen osallistujan kotiin sähköiseen kalenteriin, johon kirjaisit vaikkapa osallistujan vaimolle sen, ettei se seppo ollut taaskaan päivittänyt sähköistä kalenteriaan, niin kuin oli sovittu. Kokousten välissä selvittäisit kokouksen osallistujien kotimatkallaan aloittamia riitoja, valvoisit heidän ruokailujaan ja ulkoilujaan.

Jos nyt ajatellaan, että otat jokaiseen luokkasi kahteenkymmeneen oppilaaseesi kontaktia edes kerran päivässä, on edessä jo sellaista vuorovaikutusmyrskyä, että oksat pois. Ei ole kumma, että väsyttää. Ja jos joku haluaa vielä kyseenalaistaa opettajien tarpeen tunne- ja vuorovaikutustaitojen täydennyskoulutukselle, niin siitä vain.

Omana opettaja-aikanani kävin 27 oppilaan luokkani läpi keskiviikkoisin nimilistana. Mietin aina, olenko huomioinut jokaisen oppilaan henkilökohtaisesti sen viikon aikana. Jos en ollut, minulla oli vielä kaksi päivää aikaa ennen viikonloppua. Voin kertoa, että usein näitä oppilaita oli 5-7 jäljellä vielä torstaille ja perjantaillekin.

Syysloman aikana minulta pyydettiin ideoita opettajien kuntoutusohjelmaan. Nostin esille tämän opettajien kohtaaman ihmiskontaktien määrän. Voisiko sitä ymmärtää, voisiko sitä rajata, voisiko sitä hallita? Koska olin itse työmatkalla varsinaisen suunnittelukokouksen aikana, en tiedä, kuinka tämä näkökulma tuli huomioiduksi kyseisessä kuntoutuksessa, mutta minussa tässä olisi sellaista ajatusta, jota sietäisi ajatella - paitsi jokaisen opettajan ja rehtorin, myös hallinnon ja ammattiyhdityksen väen. Onko meillä riittävästi tunne- ja vuorovaikutustaitoja - paitsi ohjataksemme oppilaamme käyttämään  niitä, myös itsellemme työvälineiksi?

En varmaan pääse minkäänlaiseen järjelliseen loppuun tässä(kään) vuodatuksessani,  mutta mietinpä sitä, että millaista koulunpitomme todella olisi, jos malttaisimme vain pysähtyä sen ajatuksen äärelle, että kohtaamme oppilaamme yksilöinä, ja opimme niitä elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja vasta sitten, kun olemme oppineet inhimillisyyteen ja yhteiskunnan eettisesti vastuulliseen jäsenyyteen. Että jos voisimme ottaa sitä aikalisää, ihan joka päivä ja joka tunti. Uskallan väittää, että yhdenkään oppilaan oppiminen ei vaarannu sillä, että jokaiselta tunnilta vähennettäisiin yksi työkirjatehtävä. Että se kirjan sivu siltä osin jätettäisiin vain täyttämättä. Ja voisiko tämä lisätä myös opettajiemme jaksamista koulussa joka päivä? Että se päivitys olisikin vaikka "kivaa nähdä työtoverini, mukavat oppilaat, taas huomenna!"