Eilen istuin lapseni koulun vanhempainyhdistyksessä. Mietin sitä, kuinka paljon kaikkea muuta elämässämme on, että ei sitä ehdi sinne vanhempainyhdistykseenkään, kun just tänä iltana pitää lukea tuota puhelinluetteloa. Mutta päätin silti lähteä. Opettajana olen saanut olla onnellinen opettaja, jonka luokan vanhemmat tekevät kaikkensa luokan vuoksi. On minun vuoroni tehdä jotakin. Jokainen omasta näkökulmastaan. Tärkeintä on, että on. Minä en ehkä ole se "kerätään rahaa"-tyyppi, vaan ennemminkin se "tuetaan koulun kasvatustoimintaa" vaikka tulemalla liikennevartioon koulun alkaessa tai järjestetään jotain perheiden yhteistä tekemistä koulun ympärillä. Jokainen vanhempi kuitenkin siellä omine arvoineen, osaamisineen ja toimintakykyineen. Tulimme paikalle. Onhan sekin jotain se. Omien lastemme tähtivanhemmat.

Tänään pidin vesopuheenvuoroa minulle tuntemattomalle opettajakunnalle, toisen kunnan opetusalan ammattilaisena. En juurikaan tunne henkilöstöä, joten en tiedä, pääsivätkö he normaaliin keskustelukulttuuriinsa, mutta puhetta olisi riittänyt paljon enemmänkin OPS-evankeliumista. Mutta siellä prosessi oli vasta aluillaan, ja jo nyt nousi keskusteluun monet tärkeät asiat. Osa sellaisia, joista me olemme jo päässeet eteenpäin, ja osa sellaisia, joista mekin vasta aloittelemme. Ja yksi uusi ajatus minulle jälleen heräsi itselleni makusteltavaksikin.

Jäin miettimään, unohdammeko me koulun ammattilaiset joskus, että maailma pyörii omaa menoaan koulujemme ympärillä? Että ne vanhemmat käyvät "oikeissa töissä"? (Oppilaani kerran tajusivat, että sinulleko ihan maksetaan siitä, että saat olla täällä meidän kanssa!) Että oppilaidemme vanhemmilla saattaisi olla monenlaisia käsityksiä siitä osaamistarpeesta, mitä työelämässämme on? Että emme osaa riittävästi hyödyntää sitä osaamista? Hei prosessiosallisuus, muistatteko?

Suomessa työelämään mennään tutustumaan työpaikoille. Se on hyvä. Mutta samaan aikaan voisimme myös madaltaa vanhempien kynnystä tulla koululle: Jenkkityyliset tet-päivät, jossa vanhemmat kertoisivat työstään voisivat olla ihan huippuja lasten mielestä! (Tai sitten tosi noloja.)

Tai millaisia lasten esitelmiä tulisi vaikka äitien ammateista? Kysy äidiltäsi hänen ammatistaan, mikä on parasta, mikä ikävintä hänen työssään?

" Minun äitini on K-marketin kassalla. Mukavaa siinä on se, että saa palvella monia ihmisiä joka päivä. Ja ruokaostokset voi tehdä töistä lähtiessään. Ja hyllyjen järjesteleminen on äidin mielestä kivaa. Ikävää siinä on saman toistaminen liukuhihnalla päivästä toiseen."

"Minun äitini on toimistossa. Mukavaa äidin mielestä on, että hän voi aloittaa päivänsä ajoissa ja pääsee ajoissa kotiin. Ikävää on istua tietokoneen edessä koko päivä."

"Minun äitini on työtön. Hän etsii koko ajan töitä. Mukavaa siinä on se, että hän saa olla kotona, kun lapset tulevat koulusta, mutta ikävää se, että joutuu jatkuvasti pettymään, kun ei saakaan töitä."

"Minun äitini on sairaanhoitaja. Hänen mielestään on mukavaa puhua ihmisten kanssa. Joskus yövuorot ovat rasittavia."

Ja tästä se minun ajatukseni jotenkin lähti. Mitä jos joukko äitejä istutettaisiin samaan pöytään lapsijoukon kanssa? Ja he voisivat jutella siitä, millaista heillä on töissä ja mitä taitoja siinä tarvitaan. Ja että mitä he muistavat koulusta ja mitä heidän mielestään pitäisi opetella. Ja jos he voisivat keksiä uusia valinnaisaineita, mitä ne olisivat?

Tähän samaan liittyy vähän yksi toinen asia, jota olen mietiskellyt. Jos lainsäädäntö mahdollistaa joustavan perusopetuksen jopa viidenneltä luokalta lähtien, miksi emme tekisi sellaista luokkaa? Millainen se luokka olisi? Millaista olisi 5. luokan työssäoppiminen? Kuten jo aiemmin kerroin, meillä olisi mahtavia mahdollisuuksia oppia toiminta-alueisesta oppimisesta. Jos lähtisimme purkamaan tuota 5. luokan jopo-ajatusta, pääsisimmekö johonkin ihan uuteen, joka voisikin ehkä mahdollistua uuden opetussuunnitelman myötä?

Tätä tämä opetussuunnitelma työ on. Innovaatioita. Mitä jos? Ja jos vaikka sittenkin! Minä uskon, että nyt voisi olla aika uudenlaisille malleille luoda uudenlaista koulua. Mutta uskallammeko tehdä niin, ja onko meillä siihen aikaa? Elokuu 2016 on jo ihan nurkan takana!