En muista, olenko joskus teille kertonut eräästä kokemuksesta. Joka tapauksessa se oli kokemus, joka muokkasi paljon minua sekä opettajana että ihmisenä ja on sittemmin antanut suuntaa koko suhtautumiseeni koulutuskenttään.

Olen melkein valmis opettaja, päättöharjoittelu vain tekemättä, kun heitin Pohjois-Suomesta (ehkä avoimen) hakemuksen Helsingin kaupungin opetustoimelle. Tai olisinkohan hakenut jotain puolen vuoden paikkaa. Kertoilin hakemuksessa itsestäni, tuoreesta opettajasta, sekä matkastani opettajuuteen. Ajasta koulunkäynninohjaajana, kesäkanttorina, kultasepänliikkeen myyjänä, kuoronjohtajana ja opettajan sijaisena. Melkoisesta määrästä leirikoulujen vetämistä ja sellaista. Siis kaikenlaista. Eihän sitä pitkäjaksoista kokemusta vielä ollut.  Enhän minä oikeasti mitään opettajuudesta tiennyt. Mutta samana iltana puhelin soi.

Minulle soitti luokanopettaja, joka oli lähdössä täydentämään tutkintoaan erityisluokanopettajaksi. He olivat rehtorin kanssa bonganneet hakemuksen ja rehtori oli kompannut, että jos tämä tyttönen tulee Helsinkiin, niin hänet otetaan. Ohhoh. Samassa puhelussa kuitenkin selvisi myös kääntöpuoli. Ei ollut kysymys ihan tavallisesta luokasta. Reilusta parista kymmenestä oppilaasta iso osa oli erityisoppilaita monella tapaa. Usealla oli lastensuojelutausta, monella huimiakin kokemuksia ja sitten toki oli vielä maahanmuuttajiakin heistä osa, Itä- ja Helsingissähän oltiin. Että emme aio valehdella hakijalle, tämä ei ole helppo sijaisuus.

No, jos olette hieman saaneet blogauksieni kautta kuvaa siitä, millainen minä olen, niin arvaatte, mitä tapahtui seuraavaksi. Sinne lähdettiin. Ensiksi alivuokralaiseksi häämatkalla olevien ystävien kämppään, siitä veljen nurkkiin ja sitten vaihtoon lähtevien opiskelijoiden alivuokralaiseksi. Ja sinne kouluun.

Ihan mukavia lapsia. Minun ensimmäinen luokkani. Luokan nimikkoeläimenä lumileopardi ja innokkaita tokaluokkalaisia. Energinen koulu, paljon porukkaa. Parin päivän päästä luokseni tuli Christina-opettaja, joka kertoi, että hän oli odottanut minua vuosia. Minua? Oikeasti? Hän kertoi, että hän on odottanut itselleen työparia, jonka kanssa voisi tehdä erilaisia opetusjärjestelyjä. Tehdä joustavia jakoja ryhmiin ja tehdä työtä yhdessä. Ja siitä se sitten lähti.

Päädyin lopulta opettamaan luokkaa 1,5 vuotta. Sen jälkeen lähdin ulkomaille tekemään jatko-opintoja. Mutta sen puolentoista vuoden aikana opin enemmän opettajuutta kuin OKL:ssä koskaan. Teimme joustavia ryhmittelyjä, perustimme alueelle lasten turvallisuuteen ja terveellisyyteen pohjaavan verkostoyhteistyön (joka käsittääkseni toimii edelleen), kokeilimme kaikenlaista, teimme paljon opetusmateriaalia. Minulle selvisi yksi juttu, jota OKL:ssä ei ollut koskaan kerrottu: Opetus perustuu opetussuunnitelmaan, voit merkitä tähän, mitä kaikkea olet tämän porukan kanssa jo tehnyt, niin voi pitkin vuotta tarkistaa, mitä pitäisi tehdä.

Niiden 1,5 vuoden aikana tutustuin useanlaiseen erityisen tuen diagnoosiin, kouluttauduin toimimaan Asperger-lasten kanssa, ymmärtämään, mitä FAS tarkoittaa. Välillä minulla oli lastensuojelu pikavalintana puhelimessa. Tunsin lastensuojelun työntekijät, tunsin Itä-Helsingin poliisin lähipoliisin. Opin kohtaamaan erilaisia perheitä, erilaisissa tilanteissa olevia vanhempia. Yksi heistä tuli vuosia myöhemmin vastaan Itäkeskuksesta ja kiitti siitä, että toistuvilla lastensuojeluilmoituksillani olin lopulta pelastanut heidän perheensä. Aikamoista.

Niinä kuukausia opin  myös, miten hauskaa opettajilla voi olla keskenään. Samalla rakensimme alakoulusta yhtenäiskoulun, olin aktiivinen siinäkin. Ei siinä yhteisössä voinut jäädä syrjään.

Olen monesti miettinyt, että se yksi opettaja, joka otti minut siipiensä suojaan, teki minusta opettajan. Hän antoi minulle sellaiset eväät reppuun, että niillä jaksoi myöhemmin vaikeissakin tilanteissa. Hän opetti myös sen työskentelyn otteen, jota uusi opetussuunnitelma nyt peräänkuuluttaa. Kovasti kiitollinen saan olla hänelle siitä. Tämän tekstin kirjoittaminen sai pintaan onnellisia muistoja. Kiitos niistäkin sille porukalle. Ja kiitos Minttu Myllynen, kun kirjoitit yhteisopettajuudesta Uusi koulutus -ryhmässä, sait minut ajattelemaan tätä. :) 

Nyt puhutaan paljon kehittäjäopettajista, yhdessä tekemisestä ja toimintakulttuurin muuttumisesta. Ennen kaikkea nuorten opettajien kannalta toivon, että heitä perehdytetään, että joku kokeneempi opettaja ottaisi heitä siipiensä suojaan. Ja jos tämä kokeneempi opettaja olisi vielä valmis oppimaan noviisiltakin, oltaisiin jo todella pitkällä. Tällä tavalla koulutettaisiin jokainen opettaja yhteisopettajuuteen, pois yksin tekemisen kulttuurista. Eikä se maksa mitään.