Minä harvoin paljoakaan yllätyn mistään koulutuksen tulevaisuudesta pidetystä esityksestä. Mutta eilen Lontoon BETT-messujen ihka ensimmäinen luento sai yllättymään, liikuttumaan, meni ihon alle. Kun joku jatkossa kysyy, miten BETT-muutti elämäni, voin vastata kahdella sanalla: Sugata Mitra.

 
Sugata Mitra on tunnettu elämäntyöstään School in the Clouds ja Hole in the Wall projekteissa. Olen ihaillut niitä jo vuosia. Mutta ne minä jo tunsin. Sen sijaan tämä loistava puhuja pääsi yllättämään ihan uudella tavalla. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa se, etten pysynyt nahoissani. Halusin nousta seisomaan, nostaa hattua, kumartaa nöyrästi. Ja kun esityksen lopussa jäin paikalleni, laski kollega käden olkapäälleni ja sanoi, että Leena, tämä oli nyt se juttu. Tunne oli uskomaton.
 
Sugata Mitra puhui uudesta pedagogiikasta, uudesta koulunpidosta, uudesta opetussuunnitelmasta, uudesta osaamisesta ja sen arvioinnista. Hän nosti internetin oppiaineeksi, vaikka totesikin, ettei sitä voi kukaan täysin opettaa. Internet ei ole vain väline, se on suurin mahdollinen vuorovaikutuskenttä. Tulevaisuuden näkökulmasta hän kyseenalaisti jopa perustaitoihin käytetyn ajan - lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan perustaidoissa - sanoen, että kaikkeen niihin löytyy jo nyt koneet tekijäksi. Lukemisen sijaan meidän tulisi ymmärtää, kirjoittamisen sijaan kommunikoida. Rohkeita avauksia.
 
Mitra totesi, että tämän hetkinen koulumme opettaa meille taitoja, joita tarvittiin 100 vuoden takaisessa toimistossa, ei nykyisessä työelämässä. Harva toimisto työskentelee kynällä ja paperilla. Hyviä vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sen sijaan peräänkuulutetaan jokaisessa rekrytointi-ilmoituksessa. Hän totesi, ettei koulu ole rikki, kuten usein sanotaan, vaan emme tarvitse sitä enää  nykyisen muotoisena. Ei siis pidä luulla, ettei kouluissa tehdä hyviä ja hienoja asioita. Emme vain tee niitä kaiken aikaa ja kaikkialla.
 
Luennossa kannustettiin esittämään oppilaille kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Ja keksiä uusia tapoja arvioida oppimista. Samaan aikaan, kun Suomessa käydään keskustelua kännyköiden kieltämisestä koulussa, Mitra ihmetteli, mikseivät matkapuhelimet voi olla oppijan mukana kokeissa ja ylioppilaskirjoituksissa, kun kuitenkin jokainen meistä kantaa niitä mukanaan jokaisena päivänä.
 
Päästäksemme kouluun (joka ei varmaankaan olisi koulu), meidän tulisi tehdä asioita uudella tavalla: Karsia opetussuunnitelmissa kaikki irrelevantit tiedot ja taidot ja opettaa ihmisiä elämään terveellistä, hyvää elämää. Luopua siitä, että jokainen käy läpi saman muotin ja luoda yksilöllisiä, läpi elämän jatkuvia opinpolkuja, jossa ihmiset tarvitsevat koulutusta ja oppimista eri kausina eri verran. Eikä oppimisen tarve lopu jossain kohtaa, täydennyskoulutus pitäisi olla osa oppimisen polkua.
 
Tuntuuko jo monessa kohtaa, että tuo ei ole mahdollista, koska...? Olipa lauseen jatko mikä tahansa, mitkä oikeastaan ovat ne rakenteet, jotka meitä rajoittavat, ja voisiko niitä muuttaa? Minkään yksittäisen asian muuttaminen ei oikeastaan ole juttu eikä mikään, kyse on siitä kokonaisuudesta, miten näemme uuden oppijuuden tässä maailmassa, jossa elämme juuri nyt, tänä vuonna. Siksi opetussuunnitelmat pitäisi saada uusiutumaan jatkuvasti ja koko ajan.
 
Mitran puhe sai innostumaan, pohdiskelemaan ja jätti minut jotenkin rauhattomaksi. Tätä pitänee pureksia. Mutta toisaalta myös tietoiseksi siitä, että lukemattomissa kokeiluissa ympäri koulumaailmaa tehdään hyviä uusia asioita. Kun vielä osaisimme kertoa niistä toisillemme.
 
Opsia etsimässä -blogi jää tämän kirjoituksen myötä tauolle siirtyessäni määräaikaisesti toisiin tehtäviin. Minä luulen, että löysin sen, mitä olin etsimässä. Ymmärryksen siitä, että tukeaksemme oppimista meidän pitää jatkuvasti luoda uutta yrittämällä ymmärtää ympäröivää maailmaa. Mikään yksittäinen taikatemppu ei sitä ratkaise, eikä yksikään OPS-kirja. Mutta opetussuunnitelman (yleisen osan) viitoittava normipohja ohjaa toimintaamme ja tekemällä jatkuvasti kehittäviä kokeiluja olemme hiukkasen lähempänä niitä tarpeita, joita oppilaamme elämässään tarvitsevat. Kaikkea sitä tarvittavaa ei ole vain vielä olemassa, eikä se tule koskaan valmiiksi. Voimme vain yrittää osaltamme muokata sitä pikkuisen. Mutta ne pienet asiat, joita teemme hyvin, ovat asioita, jotka muuttavat oppilaidemme koko elämän. Toivotan teille hyvää matkaa sen etsimiseen. Lämmin kiitos vierailuistanne blogissani.