Minun piti jäädä jo blogijoululomalle, mutta pakko kertoa teille vielä eilisestä vierailustani vaikeimmin kehitysvammaisten koulussamme. Mietin etukäteen, miten tämä henkilöstö suhtautuu dioihini, joka on pääasiassa suunnattu yleisopetuksen kouluille. Koko ajan puhuessani yhteiskunnan muutoksesta ja tulevaisuudessa tarvittavasta osaamisesta peilailin ajatusta siitä, miltä osin tätä voidaan soveltaa vaikeimmin kehitysvammaisiin. Olinpa taas ennakkoluulojeni vanki.

Olen vieraillut Kaiharin koululla viimeisen vuoden aikana todella paljon. Olen saanut huomata, että tämä koulu todella panostaa oppilaidensa aitoon oppimiseen omien valmiuksiensa mukaisesti. Koulu ei todellakaan ole mikään säilytyspaikka, vaan todellinen erityisopetuksen helmi. Se todentui taas jälleen kerran eilenkin.

Todellisuudessa vaikeimmin kehitysvammaisten opetus sekä toiminta-alueittainen opetus (TAO) -oppiainejakoisen sijaan- korostaa jo nyt miten -kysymyksiä todella paljon. Kun ajatellaan, että muutoksen ydin on parantaa kouluyhteisöjen toimintaa jokaisen oppilaan oppimisen ja kasvun tukemiseksi, ollaan kehitysvammaisten opetuksessa jo todella pitkällä tässä ajatuksessa. Ei ole muuta vaihtoehtoja. Jos pitää opettaa aistien käyttöä, on keksittävä kaikenlaisia vippaskonsteja opettaa niitä. Oppimateriaalien on pakko olla yksilöllisiä, niitä pitää keksiä koko ajan lisää. Jokaisen oppilaan koulupolku on erilainen. Jokaisen oppilaan jokainen päivä on erilainen ja silti siinä pitää olla selkeä struktuuri olemassa. Koulua pitää johtaa johdonmukaisesti, toimintakulttuurin pitää olla kunnossa. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Olen ylpeä upeasta yksiköstämme ja samalla mietin, miten heille ominainen ajatusmalli saadaan siirtymään myös yleisopetukseen. Kehitysvammaisten lasten kohdalla oppimisen ja kasvun yksilöllinen tukeminen tuntuu itsestäänselvyydeltä. Miksi se ei voisi olla niin yleisopetuksessakin? Ja mitä voisimmekaan oppia heiltä? Hmm. Tästähän kimpoaa jälleen uusia ideoita!