Viimeisen lomaviikkoni aikana olen lukenut useita hyviä artikkeleita ympäri maailmaa. Aika monet niistä olen jakanut mm. Facebookin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumiin, Twitteriin, LinkedIniin ja jonkun Alakoulun aarreaittaankin. Aika monessa niissä on kuitenkin jotenkin samankaltainen tausta-ajatus:
Näyttäisi siltä, että maanosasta riippumatta parhaat oppimistulokset näyttävät seuraavan oppilaskeskeisestä ja toiminnallisesta työtavasta koulusta. Ja välittämisestä.
Paljon puhutaan pulpetittomista luokista. Ei mikään uusi juttu, sosiaalimuodolla kikkailu on ollut arkipäivää jo yksi maailman sivu. Ja kokonaan pulpetiton ei ehkä ole se paras ratkaisu, vai mitä sanoisitte vaikka sohvattomasta opehuoneesta? Itse olen jotenkin kovin tykästynyt ratkaisuun, joka oman lapseni uutuuttaan hohtavassa koulussa tehtiin: Perusluokassa on (ryhmä)pöytiä, joissa on säädettävä jalka ja jokainen ryhmä voi tehdä työtä seisten tai istuen. Tai vaikka jokainen erikseen. Yksi pöytä taitaa olla vakkaristi seisomakorkeudella ja sinne oppilas voi halutessaan mennä. Istuimeksi voi valita pyörivät tuolin tai jumppapallon, joita niitäkin luokassa on viitisen kappaletta. Ei sitä nitinää ja natinaa ehkä enempää kerralla jaksaisi kuunnellakaan. Jos luokkaan mahtuisi vielä rento lepäilypaikka, jossa voisi vielä vaikka makoillen lueskella, ihan mahtavaa. Miksi siis valita vain yksi ratkaisu, jos voi valita ne kaikki? Monimuotoisten ratkaisujen hakeminen on mahdollista missä tahansa koulussa, kunhan näkee aikaa ja vaivaa. Eikä se välttämättä edes maksa kovin paljoa.
Samoin henkilökohtaisesti kiinnittäisin rutkasti huomiota yhteiskäyttötiloihin: miten käytäväratkaisut tulisivat oppimiskäyttöön, siitä näimme loistavia esimerkkejä vaikkapa Oulun Normaalikoululla. Eivätkä nämä ratkaisut oikeasti ole kalliita. Tässä vain yksi kuva Norssin luokkien välisestä tilasta, joka aiemmin oli täyttynyt naulakoista.
Entäs se toiminnallisuus sitten? Kun uuden opetussuunnitelman luonnokset julkaistiin, puhuttiin, että oppimiskäsitys siinä on sosiokonstruktiivinen. Siis edelleen rakennetaan olemassa olevan tiedon varaan, mutta entistä enemmän yhteistoiminnallisesti. Nyt myöhemmässä vaiheessa Opetushallituksen asiantuntijat ovat puhuneet siitä, että oppimiskäsitys on hybridi. Vantaan sanomien artikkelissa 9.1.2016 perusopetusjohtaja Ilkka Kalo kuvailee muutosta näin: "–Isoin muutos on oppimiskäsityksen muutos: oppilaasta tulee aktiivisempi toimija ja opettajan rooli muuttuu ohjaavammaksi. Opettajat opettavat edelleen, mutta entistä useammin oppilaat opiskelevat omassa tahdissaan ja usein ryhmässä."
Olen aiemminkin sanonut, että oppilaita kenties eriarvoistaa Suomessa eniten opettajan autonomia. Opettaja on kuningas luokassaan. Joku opettaja saattaa luokassaan itsepintaisesti tehdä, kuten on aina tehnyt. Mutta koska opetussuunnitelma on normi, ei hän voi ohittaa noita edellisessä kappaleessa esittämiäni asioita. 1.8.2016 alkaen (viimeistään) oppilaalla on oikeus oppia aktiivisena toimijana.
Hyvästä koulusta keskusteltaessa usein keskustelu muuttuu mustaksi ja valkoiseksi. Toiminnallisuus kuitataan usein sillä, että oppilaat saavat itse tehdä mitä huvittaa. Siitähän todellakaan ei ole kysymys. Toiminnallisuus vaatii hyvää suunnittelua, mutta myös rohkeutta tehdä asioita uudella tavalla. Kerroin syyskuussa teille Toffolandia koulutuskokeilusta, jonka toteutimme yhden koulumme sekä Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen kanssa. Seuratessamme kokeilun alkua tuli meillä konkareilla ensimmäisenä päivänä monta kertaa mieleen, pitäisikö nyt jyrähtää ja laittaa lapset kuriin ja Herran nuhteeseen. Onneksi kuuntelimme kuitenkin opekouluttajia, jotka pyysivät meitä antamaan tilaa. Annoimme tilaa ja toisena ja kolmantena päivänä lapset toimivat jo täysin itseohjautuvasti. Kuinka usein lopetamme hyvän kokeilun jo alkuvaiheessa siksi, että joku perttuelina ei osaa käytäyttyä ja koko luokan homma menee pilalle? Uskon ainakin itse siihen joskus syyllistyneeni. Uudenlaisten toimintamallien kokeiluille pitäisi antaa aikaa ja tilaa. Ja kokeilla vielä sittenkin, kun ollaan jo epäonnistuttu. Kerran ja kahdestikin.
Itseohjautuvuus, toiminnallisuus eikä oppilaskeskeinen työskentely tarkoita sitä, ettei opettajaa tarvittaisi. Päin vastoin, opettajan rooli korostuu, mutta rooli muuttuu joksikin ihan muuksi kuin tiedon päähän kaatajaksi. Se rooli vaatii opettajalta itsevarmuutta, loistavaa jaksosuunnittelua, hyvää aineenhallintaa - ja rutkasti epävarmuuden sietokykyä. Mutta palkkioksi siitä saa innostusta, hymyä, naurua- ja vähän katastrofiaineksia, aina silloin tällöin. Ja ne opettajat muistetaan. Aina.
Törmäsin LinkedInissä Steve Jobsin jakamaan artikkeliin (löytynee helpoimmin mun Twitter-tililtä @leenapontynen). Siinä puhuttiin oppilaan kohtaamisesta, mutta neuvottiin myös opettajaa miettimään, millaiseen kouluun haluaisi itse lapsensa laittaa. Minä haluan laittaa lapseni kouluun, josta hän palaa innosta täristen, kun opittiin tänään niin siistejä juttuja. Jossa opettaja jaksaa katsoa oppilaan lomalla museosta kännykällään kuvaamat suttuiset kuvat ja huomaa, miten kukin lapsi edistyy. Ja sellaisen, jossa opitaan työntekoon, sillä itsestään oppi ei päähän suljahda.
Näitä asioita voi tehdä niin monella oikealla tavalla. Opetussuunnitelman perusteet antaa meille suuntaviivan, mihin suuntaan meidän tulisi koulumme toimintakulttuurissa pyrkiä. Ja sitten sitä kohti vain. Omalla tyylillä, joku hitaammin, joku nopeammin. Suunta on kuitenkin suhteellisen sama.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.