Tällä(kin) kertaa kirjoitin tajunnan virtaa / puhetta tekstiksi. Älkööt siis kukaan ahdistuko tekstin kirjoitustyylistä. Vain sisällöstä.
Sosiaalisessa mediassa syntyi melkoisia reaktioita viime viikon Tarjan kirjoitukseen. Opettajia syyllistetään usein mediassa siitä, että opettajuus ei uudistu. Silloin hyökkäys on paras puolustus. Niin nytkin. Tämä arvioinnin muutos lienee se JUTTU, joka opetussuunnitelmassa nyt muuttuu. Kun arviointi muuttuu tavoitteiden perustalta tehtäväksi, muuttuu myös se fokus, josta olemme puhuneet jo vuosia: mitä - ja miksi -kysymyksistä miten -kysymyksiin.
Jos joku väittää, että ennenkin on arvioitu tavoitteiden mukaan, niin nimetkääpä minulle yksikin opettaja joka osaa opetettavien aineidensa kaikki tavoitteet lunttaamatta? Tai edes yksi, joka tarkistamatta tietäisi yhdenkin. Sen sijaan jokainen meistä tietää, että viidennellä luokalla opiskellaan ihmisen biologiaa tai kolmannella kertotauluja. Tai arviointi: mitä jos todistuksenjaossa opettaja kertoo huoltajille ja oppilailleen, että ”älkää pettykö, jos numerot laskee joulutodistuksesta, matikan numerot perustuvat kahteen viimeiseen kokeeseen, joissa meillä oli tiukka arvostelu”. Niin. Kuinkahan hyvin arvioinnissa oli huomioitu, että ensimmäinen matematiikan tavoite on tukea oppilaan innostusta ja kiinnostusta matematiikkaa kohtaan sekä myönteisen minäkuvan ja itseluottamuksen kehittymistä? Tarkistin muuten tavoitteen opsista. Toki siitä uudesta, mutta kuitenkin. Ja, esimerkki perustuu tosielämään.
Yritänpä siis avata aihetta omaan, muka-leppoisaan tyylini. Kun opettaja muuttaa toimintansa tavoitteista lähtevään arviointiin, hän keskustelee opetusryhmänsä kanssa tavoitteista. Hän opettaa oppilaita miettimään omaa opinpolkuaan ja asettamaan itselleen rimaa sopivalle korkeudelle. Opettaja kenties käy oppilaiden kanssa keskustelua siitä, miten nämä taidot voisi näyttää. Opettamisen yksipuolinen virta muuttuu heti dialogiksi, ja tärkein asia alkaa toteutua: oppilas alkaa käsittämään, mitä hänen maailmasta pitäisi tietää, ehkä myös sitä, miten toimien voi näyttää osaamistaan. Ja sitä, missä hän on hyvä ja haluaa oppia lisää.
Tämäkään tapa opettaa ei unohda meille niin rakkaita sisältöjä. Mutta lieneekö oppilaan kannalta merkityksellisempää innostua havainnoimaan ympäristöään kuin vaikka luettelemaan niitä Pohjanmaan jokia? Noh, saattaahan sillä tiedolla joskus triviail pursuitin voittaa, mutta arvatkaapa miten paljon minä vaikka nautin siitä, että läpi Suomen ajaessani kertoilen perheelleni, että huomaatteko, miten tässä metsätyyppi vaihtuu? Sehän kertoo siitä, että sisällöt ovat hallussa, mutta olennaisempaa on se, että käytän tätä tietoa ympäristöäsi havainnoidessani. Se, halutaanko sitä kuulla, onkin sitten ihan toinen tarina.
Juttelin viime viikolla viisaan Tuula-open kanssa. Hän kertoi, että kokeen jälkeen hänelle voi oppilas koska tahansa tulla kertomaan hänelle, että mitäs se resistenssi on. Ja hän merkkaa sen ymmärretyksi. Kun ajattelee oppilaan etenemistä ja oppimista lukuvuoden aikana, niin kumpi on olennaisempaa, että se oppilas tietää sen resistenssin koepäivänä vai se, että hän myöhemmin opiskelee, oppii ja osaa tämänkin sisällön? Onko tämä osaamisen osoitus silloin koesuoritusta vähäpätöisempää?
Jos vaikka opettajat eivät tunnu nyt maailmalta kaipaamaansa tunnusta saavansa, kaikkein surullisinta minusta on se, että opettajat eivät riittävästi arvosta toistensa työtä. Luokanopet/aineenopet, kuka tietää mitäkin ja ”ettehän te tuostakaan ymmärrä” on oman ammattikuntamme vitsaus, olemme siinä arvostusasiassa kerta kaikkiaan surkeita. Tämä liittyy juuri siihen sisältöjen tai kasvatuksen osaamiseen. Ja opettajuuden kokemiseen ja siihen, mitä pidämme tärkeänä. Ja siihen, että joku meuhkaa, että uuden opsin tavoitteet ovat vääränlaisia tai eivät liity siihen, mihin pitäisi, ”kun se resistenssi tai holokausti nyt on maailman tärkein asia, mutta tavoitteeksi on kirjoitettu, että oppilas innostuu, eihän se ole oikea tavoite ollenkaan”.
Opetushallituksessa oli ops-työsssään satoja ammattilaisia mukana. Harmittavaa minusta on se, että loistavan yleisen osan jälkeen tarvittiin 400 sivua, että saadaan kerrottua, mitä niiden yleisessä osassa kerrottujen, kaikkein tärkeimpien asioiden lisäksi pitää tehdä. Siis vielä lisää 400 sivua oppiaineiden tavoitteita ja sisältöjä. Ja kun jättivät vielä niin paljon tilaa paikallisestikin, että jokainenhan nyt suhaa ihan mihin suuntaan haluaa, sen sijaan, että keskityttäisiin olennaiseen. Siihen, miten opettaja kohtaa oppilaan ihmisenä.
Mitä minä tällä kirjoituksella siis haluaisin sanoa? Että se opetussuunnitelma on normi ja sen mukaan meidän tulee toimia. Ja se tarkoittaa sitä, että silloin se ops on vain avattava ja luettava sieltä, mitä ne tavoitteet ovat. Ja se opetussuunnitelma määrittelee, että meidän pitää arvioida oppilasta suhteessa tavoitteisiin ja aiemmin opittuun. Ja ne tavoitteet ovat juuri ne, vaikka ne eivät meidän mielestämme oikeita olisikaan. Ja että jokainen opettaja, sekä ammattitaidollaan ja persoonallaan, tuo oppilaille elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja juuri siihen tilanteeseen, oppilaan ikä ja kokemusmaailma huomioiden. Sitä meidän tulisi kollegoissamme oppia kunnioittamaan.
Hyvää viikonloppua hyville ja vähän paremmille opettajille.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.