Tiedättekö, olen vilpittömän iloinen ja onnellinen suomalaisesta koulusta - varsinkin tästä oman lapseni koulusta. Istuin eilen istuinalusen päällä lapseni ensimmäisessä koulun kevätjuhlassa. Tuuli, oli kylmä, ja vettäkin hieman pisarteli. Sylissäni, viltin alla, nojaili pienempi poikamme. Esikoinen, ekaluokkalainen, istui opettajansa kanssa istuinalusella eturivissä. Eivät olleet esitysvuorossa, mutta kunniavieraina eturivissä.

10394580_10152426624467579_4014532124331

Mikä minua kuitenkin liikautti, oli tämän koulun henki: Ollaan kaikki yhdessä, tehdään yhdessä ja arvostetaan jokaista yhteisömme jäsentä. Lapseni koulussa on useita erityisluokkia, niitä entisiä harjaluokkia. Kehitysvammaiset lapset ovat kuitenkin niin selkeästi osa yhteisöä, että heillä on paikkansa joka tilanteessa. Vaikkapa koko spektaakkelin päärooleissa. Tilaa on. Miettikääpä esimerkiksi: pieni poika, jonka on täysin mahdoton pysyä paikallaan pitkää aikaa. Ei häntä sidota istumaan tuolissa, tehdään hänestä Peppi Pitkätossun apina Herra Tossavainen, ja avustajalle jättimäinen banaaniasu päälle. Näin pikkupoika sai kuljeksia ympäri lavaa, banaani käsikynkässään, vilkutella yleisölle ja leikkiä ja pomppia. Suloisin Herra Tossavainen, jonka olen kuunaan nähnyt! 

Tämä juhla oli myös muuten erityinen. Koulua 30 vuotta luotsannut rehtori jäi tämän juhlan myötä eläkkeelle. Vs. rehtori piti puheen, tai no, Peppi ei jaksanut kuunnella puhetta, joten rehtori kertoi tarinan, nuoresta rehtorista, joka päätti keittää keiton: heitti sinne matematiikkaa, äidinkieltä ja ympäristöoppia ja keitteli sitä. Mutta mausti sitä, suvaitsevaisuudella, ympäristötietoisuudella ja kaikella muullakin. Ja siinä hän todella on onnistunut. Ja tarina kertoi, miten sadat opettajat lisäsivat jotain muuta keitokseen, kukin omalla panoksellaan. Jos jostain olen vilpittömän iloinen, niin siitä, että lapseni saavat kasvaa tässä keitossa keitetyn arvoperustan mukaisesti - tämän koulun toiminnassa arvoperusta todella näkyy.

Kävin talvella pitämässä tälle opetushenkilöstölle veson tulevasta opsista, kuinkas muuten. Oli mukavaa huomata, miten yhteisö oli valmis pedagogiseen keskusteluun, ja sain lapseni opettajalta kuulla, kuinka keskustelu oli jatkunut sen jälkeenkin. Oppiva yhteisö, koko porukka.

Minä herkistyin jo Pepin jäähyväislaulun aikana. Suvivirttä en kyyneleiltäni kykenyt laulamaan, minä - entinen musaluokanopettaja, joka laulaa silloinkin, kun ei pitäisi. Katselin ympärilleni satoja aikuisia ja lapsia, jotka noiden säkeistöjen myötä siirtyivät kesäaikaan. Suut liikkuivat, joku muukin pyyhki silmäkulmaansa.

Lapset ovat lomansa ansainneet. Ja Tane-rehtori eläkkeensä. Niin se aika kuluu. Ekaluokka pyörähti ja kesän jälkeen meillä onkin tokaluokkalainen. Vuoden aikana on tapahtunut vaikka mitä: pieni, reipas poika on aloittanut koulupolkunsa, ikävä kiusaamisjupakka paljastui, ja se särki äidin sydämen. Mutta samaan aikaan tämä taitava rehtori lopetti sen kiusaamisen siihen paikkaan. Lopulta opittiin lukemaan, tietoja ja taitoja on kasvateltu. Lapsestani on tullut uskomattoman ympäristötietoinen. En malta odottaa, mitä kaikkea hän ensi vuonna oppii. Mutta huilataan nyt kesä ensin!