Viime aikoina olen miettinyt paljon koulujen toimintakulttuuria ja sitä, mitä muutokseen tarvitaan. Olen ihmetellyt sitä, miten helposti opettajien keskustelu kääntyy siihen, mistä meille maksetaan ja mistä ei. Mikä on ylimääräistä työtä ja mikä ei. Kuinka opettajakunnan ( tai rehtorikunnan) "niskaan kaadetaan jatkuvasti lisää työtä, eikä mitään oteta pois".
On totta, että opettajan ja rehtorinkin toimenkuva on muuttunut kovasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Mutta hei, niin on maailmakin. 90-luvulla matkapuhelimet olivat vasta yleistymässä, tekstaritkin olivat vielä uusinta uutta. Ensimmäinen nettiliittymäni kotiin oli vasta uuden vuosituhannen puolella. Tuskin kukaan muukaan opettaja vastaili sähköposteihin iltaisin. Tai lähetettiinkö niitä edes? Joka tapauksessa olemme joutuneet käyttämään paljon aikaa siihen, että olemme joutuneet sisällyttämään työhömme "sellaista, joka ei kuulu meille". Paitsi että kuuluu, nyt. Samaan aikaan emme ole osanneet nimetä kovinkaan montaa asiaa, jonka olisimme voineet jättää pois työstämme. Ja olemmeko oikeastaan yrittäneetkään?
Olenkin joskus sanonut, etten muista, että opettajankoulutuksessa olisi koskaan käsitelty pätkääkään opetussuunnitelmaa. Eikä muuten käsitelty sitä, mitä opettajan työhön kuuluu. Tai sitä, miten opettajan palkka muodostuu. Seuratessani opettajien käymiä keskusteluja netissä tai tavatessani heitä huomaan, ettei muuten käsitellä edelleenkään. Ja kun emme oikein tiedä, mitä työhömme kuuluu tai mistä meille maksetaan, on joskus vaikea käsittää sitäkään, mitä pitäisi alkaa tehdä toisin.
Edellisten lisäksi olen huomannut mielenkiintoisen seikan: puhuttaessa OPS-työstä opettajat odottavat sitä, että aletaan kirjoittamaan samaa tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan. Niin nimittäin tehtiin edelliset opetussuunnitelmat. Kirjoitettiin valtakunnan tekstiä uudelleen kunnan muotoon ja sitten koulun muotoon. Kirjoitettiin, kun ei ehkä osattu vielä käyttää copy-paste -toimintoa. Ja kirjoitettiin uudelleen, kun ei tajuttu ottaa varmuuskopiota (minulle ainakin kävi niin, terveisiä Vantaalla musaluokkaopsia tehneille!). Se on sitä oikeaa OPS-työtä. Ja sitä odotetaan vieläkin. Ei ihan yksi tai kaksi kertaa ole korviini tullut kommentti: Tulen mukaan sitten siihen kirjoitusvaiheeseen.
Mutta uutta opetussuunnitelmaa ei kirjoiteta. Ei kannata. Se teksti on varmasti jo juuri niin hiottua, kun sen tarvitsee olla. Paljon olennaisempaa on se, mitä teemme saatavalla tekstillä. Jotta koulumme muuttuisi riittävästi tulevaisuudessa tarvittavan osaamisen näkökulmasta meidän pitää kuulla, kuunnella, havainnoida maailmaa, ajatella, ymmärtää, kokeilla, toimia ja reflektoida. Ainakin. Ja paljon muuta.
Uudessa opetussuunnitelmassa puhutaan laaja-alaisesta osaamisesta. Puhutaan monialaisista oppimiskokonaisuuksista. Puhutaan oppiainerajojen ylittämisestä. Puhutaan projekteista ja ilmiöpohjaisesta oppimisesta. Hei. Done that. Niin on moni muukin. Uuden OPSin vaatimien työskentelymuotojen osalta tuskin tulee mitään pyörän kaltaista innovaatiota. Ne ovat niitä asioita, joita monessa kohtaa on tehty jo hyvin. Joita osataan jo. Joita tehdään jo.
Kysymys onkin uudenlaisesta suhtautumisesta koulun uudistumiseen: Miten sovitamme muuttuvan maailman haasteet opetuksemme lähtökohdiksi? Miten opettajina näemme muuttuneen sivistyskäsityksen ja osaamistarpeet? Miten rakennamme opetusta yhteistyön ja kokonaisuuksien näkökulmista? Ja miten tuomme oppilaan uudella tavalla tekemään yhdessä, osallistumaan, työskentelemään tutkivasti ja luovasti? Paha noita on alkaa kirjoittaa yleispäteväksi tekstiksi. Kyllä ne täytyy sisäistää.Nuo lähtökohdat eivät muutu, vaikka kirjoittaisimme valtakunnalliset opsin perusteet ensin uudelleen seututasolla, sitten kaupunkitasolla ja vielä koulutasollakaan. Tarvitaan jotain muuta. Miksi ja mitä -kysymyksistä on päästävä miten -kysymyksiin. Näin voimme kehittyä kouluksi, joka on jatkuvasti uusiutuva ja oppiva yhteisö.
Perusopetuksen laatukriteerien tärkein lause mielestäni meni jotenkin näin: Osaava opetushenkilöstö on opetuksen laadun ylläpitäjä ja kehittämisen voimavara. Niin OPS-uudistuksenkin. Kuten jo totesin, nämä asiat osataan jo. Sadoilla ja tuhansilla opettajilla on opetuksessaan jotain hyvää, jotain ihan timanttia. Nämä timantit pitäisi saada osaksi jokaisen oppilaan arkipäivää. Muutos täytyy tapahtua siis opettajien toiminnassa.
Muuttuakseen opettajina tarvitaan ymmärrystä maailman muutoksesta, ymmärrystä muuttuvasta sivistyskäsityksestä ja muuttuvista osaamisen tarpeista. Tarvitaan tietoa muuttuvasta opetuksesta ja ymmärrystä siihen, että myös oppilaan rooli oppijana on muuttunut. Tähän ymmärrykseen tarvitaan paljon keskustelua.
Keskustelut muuttuvat aikanaan toiminnaksi, normatiivinen opetussuunnitelma muuttuu siis toteutuvaksi opetussuunnitelmaksi. Ja näin aikanaan myös koetuksi opetussuunnitelmaksi. Niin kuin sen pitäisi ollakin.
Keksin muutama viikko sitten kuningaslauseen. Se oli: Seuraava opetussuunnitelma ei synny kirjoittamalla, se syntyy keskustelemalla. Kun kerroin tästä ajatuksestani agenteilleni, he tekivät sen, mitä keskustelu parhaimmillaan tekee: he jalostivat ajatustani.
Seuraava opetussuunnitelma ei synny kirjoittamalla, se syntyy keskustelemalla, kokeilemalla, tekemällä - ja aikanaan, kun normi muuttu koetuksi opetussuunnitelmaksi - kokemalla.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.