Matkakertomukseni tyrehtyi tiukkaan influenssaan. Tunnollinen sairastaa lomalla, eli aloitin sairastamisen torstai-iltana ennen hiihtolomaa. Onneksi päästiin vähän talviurheilemaankin lomasen aikana.

Mutta ajatukset Bostonin viimeisiltä päiviltä ovat toki hieman marinoituneet. Ja nyt kerron siis ehkä pysäyttävimmästä kokemuksesta koko reissulla.

Keskiviikko-iltapäivänä jälleen vuori oli tullut luoksemme, tapasimme itsensä Bengt Holströmin, MITin pitkän linjan suomalaisprofessorin. Holmström puhui toki huippuyliopiston näkökulmasta suomalaisen koulutusjärjestelmän kilpailukykyisyydestä, ja taustansa vuoksi kiinnitti huomionsa toki eniten suomalaisiin yliopistoihin. Ryhmämme yliopistojen professorit lämpenivät. Mutta minä. Muistatteko? Vain pari tuntia aiemmin Linda Nathan oli sanonut minua kovasti sykähdyttävät sanat: Suomalaista alakoulua kannattaa käydä katsomassa - yläkoulua ei. Ja että aineenopettajajärjestelmä estää luovuuden kehittymistä oppilaissa. 

Kaikki, jotka olette olleet mukana keskustelussa tällä OPS-kierroksella, olette kuulleet siitä, miten jähmeä yläkoulu on ottamaan vastaan muutoksia. Hyviä yksilöitä sitoo aivan liian moni asia: tuntijaosta lukujärjestyksiin, virkaehtosopimuksiin, opetusvelvollisuuksiin - ja ennen kaikkea sisältöjen paljous. Samalla suomalaiset lapset viihtyvät koulussa huonommin kuin missään muussa Euroopan maassa. Ja oppimistulokset laskevat. Ja nuoret syrjäytyvät. Ja kun mikään ei tunnu miltään. Mitä siis pitäisi tehdä? 

image.jpg

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Holmströmin puheessa, oli se, että MIT:ssa jokainen ensimmäisen lukuvuoden opettaja saa tutorikseen professorin. Tämä professori kulkee oppilaan rinnalla pääsääntöisesti koko kouluajan. Jos opiskelija epäonnistuu kokeessa tai näytöissä, laittaa toinen opettaja tutorille viestin ja tutor ottaa välittömästi asian keskusteluun opiskelijan kanssa. Siis soittaa, että tulepa vähän juttelemaan. Mietin, miksi tämä ei todellisuudessa useinkaan toteudu yläkoulujen luokanvalvojien kanssa? Opiskelijoita luokanvalvojalla olisi suurin piirtein saman verran, kuin näillä proffilla.Oppimissuunnitelmaa ja sen reflektointia voisi tehdä jatkuvasti. Ja samaan aikaan oppilas saa tukea, pärjääkin paremmin ja tietää, että hänestä välitetään. Hyvin usein kuulen, ettei luokanvalvoja välttämättä näe valvontaluokkaansa koko jaksossa. Miksei näe? Olisiko aika luoda uudenlaisia käytänteitä tähän vuorovaikutukseen? Ja voisiko tässä korjata myös opinto-ohjauksen vähäisyyttä, tarjota opiskelijalle mahdollisuuden reflektoida omia vahvuuksiaan jatkuvasti aikuisen kanssa? Muistatteko, visionani oli se, että 16-vuotias tietää, missä on hyvä ja haluaa oppia lisää. Holströmin sanoin - on vaadittava ja välitettävä.

Tämä tuntemukseni sai vahvistusta seuraavalla viikolla Suomessa. Tapasin rehtoritiimeissä vuorollaan kaikki alaiseni rehtorit. Heidän tehtävänsä oli avata koulunsa tuloksia oppilaskunnille tehdystä OPS2016-kyselystä. Koulumuodosta ja koulun koosta riippumatta tulos oli sama: Oppilaat pitivät merkityksellisimpänä koulun toimintakulttuurin asiana aikuisen ja lapsen kohtaamisen, opettajan kyvyn kohdata oppilas, opettajan ihmisenlukutaidon. Kun samaan aikaan teen kovasti töitä saadakseni kuntamme tuntijakoon ylimääräisiä tunteja tunne- ja vuorovaikutustaitoihin, tämä todensi saman asian toista puolta: oppilailla on suunnaton aikuisen ihmisen jano. Voisimmeko olla aidommin läsnä heille?

Holmström vertasi puheessaan yliopistoa kauppakeskukseen: Professorit olivat kauppiaita, jotka myivät omaa tuotettaan. Jotta asiakkaita tulisi, pitäisi tuotteen olla riittävän hyvä ja tarjonta mieleistä. Näin ollen oppilas muuttuikin kuninkaaksi passiivisen vastaanottajan sijaan. Holmströmin mukaan opettajien pitäisi jatkuvasti kilpailla tuotteellaan, reflektoida tekemistään ja viilata tuotettaan paremmaksi. Muistamme jokainen kouluajaltamme hyviä ja huonoja opettajia. Olisivatko nämä huonot opettajat olleet parempia, jos he olisivat joutuneet kilpailemaan oppilaistaan sen sijaan, että ryhmä oli heidän lukujärjestykseensä niitattu? Jos kysyntää ei ole, niin lappu luukulle? Nyt joku ammattiyhdistysaktivisti siellä pörhistelee. Mutta miettikääpä! Kai on oppilaidemme oikeus vaatia hyvää opetusta! Ja hei. Heillä on oikeus hyvään opetukseen. Liian usein toteamme, että kyllähän minä opettaisin toiminnallisemmin ja osallistavammin ja ja ja, mutta kun minulla on siellä luokassa sellainen ja sellainen oppilas. Kauppa ei totea, että asiakas on suurin ongelma. Kauppa muuntaa tuotteensa asiakkaiden mukaiseksi.

Muistatteko sen, että harmistuin, kun Sahlberg ei osannut vastata kysymykseeni reissun alkupuoliskolla. Hän ei pitänyt vastaamisen arvoisena sitä, mitä meidän pitäisi tehdä, mikä reitti valita? Mitä asiaa uudistaa, vai antaa tämän joka puolelta pikkuisen närppimisen jatkua koulutuksen uudistamisessa? Puhuin näistä matkamuistoistani Tampereen kaupunkiseudun opetussuunnitelman projektiryhmässä. Presentaationi jälkeen asuinkuntani sivistysjohtaja pyysi puheenvuoroa ja esitti tismalleen saman kysymyksen, jonka olin Sahlbergille muotoillut.  Tämän sivistysjohtajan sama huoli vahvisti ajatustani siitä, että toiminnan tasolla meitä todella huolettaa, miten koulutuspolitiikkaamme tehdään. Paikkaillaan siellä ja täällä. Ei uskalleta tehdä radikaaleja ohjausliikkeitä, etteivät äänestäjät vain ala hylkimään. Holmström antoi siihen mielestäni oikeastaan vastauksen: Hän maalaili, että uudistamiselle tarvitaan selkeät rajat. Ihmiset tulevat innovatiivisiksi, kun he ovat laatikossa.Siinä on turvallista kehittää, ja parhaat tulevat laatikon ulkopuolellekin.

No mitäs tästä sitten pohdin. Jos vain rehtorimme uskaltaisivat alkaa rakentamaan lukujärjestyksensä ihan uudella tavalla. Että sillä vastinparilla ei olisikaan merkitystä, tai ryhmäkokoa ei määrittäisikään se, montako oppilasta luokkaan mahtuu. Tai mitä jos valtion tasolta saisimme vain summan rahaa, jolla koulutus järjestettäisiin. Nyt saamme rippusen rahaa sieltä ja toisen täältä. Kuntatasolla useassa kunnassa on siirrytty siihen, että koulu saa tietyn summan rahaa ja rehtorin tehtävä on jakaa se riittämään kaikkeen. Emmekö me kunnan tasolla osaa tehdä niin, kun ylätasolta meitä niin kovasti ohjataan? Kuten nyt vaikka tämä tämän viikon koulutusuutinen, 10 miljoonaa koulunkäynninohjaukseen. Vaalipuheessa kuulostaa hyvältä. Mutta kuinkahan käy, pohtii nimimerkki hakemuksen kirjoittaja...

Ilman nasevaa loppulausetta lopetan matkakertomukseni tällä kertaa tähän.Jatketaan piakkoin Sitran #uusikoulutus ideakuulutuksen asioilla! Tai menkääpä katsomaan ensimmäinen toteutettu, www.opetalks.com.

 

image.jpg

Iloista sakkia Harvardin kierroksella kolmen valheen patsaalla