Joskus harvoin -.äärimmäisen harvoin, ystäväni voivat todistaa - minulle iskee kotona päälle ensimmäinen ammattini, luokanopettajuus. Sitä ei käy usein, mutta lapseni rakastavat niitä hetkiä. Sunnuntaina se iski luisteluradan reunalla, kun yritin saada vastahakoisille luistelijoille hokkareita ensin kiinni ja sitten auki. Lähetin mielessäni lämpimän ajatuksen kaikille opeille ja ohjaajille, jotka pakkasessa nauhoja kiinni kiskovat. Kiitos oman lapseni koulun henkilökunnalle. Kyllä joudutte tämänkin isomman pojan hokkarit sitomaan. Harjoiteltiin kuitenkin.
Kotona kuitenkin sain uuden vaihteen päälle. Ehkä syy oli kierrätykseen viemätön kartonkivuori, mutta muistin jossain, varmaan Facessa, näkemäni pöllötyön munakennoista. En ole hääppöinen kuvataiteen opettaja, enkä toden totta etsi kaavoja tai ohjeita. Mutta kahdelle pojalleni, koululaiselle ja päiväkoti-ikäiselle, tämä sopi loistavasti. Epäilen, että tämäkin idea oli Pinterestistä, kiitos alkuperäiskeksijälle, mutta jos olikin jonkun opettajan oma idea, kiitos siitä. En nyt kyllä ala etsimään netin syöväreistä idean isää tai äitiä. Minä se en kuitenkaan ole.
Poikien luvalla julkaisen kuvan pöllöistä. Tausta on pienemmän tekemä "ei jäänyt yhtään valkoista" -työ.
Niitä luistimia sitoessani mieleeni tuli myös viime viikkoinen keskustelu kännykän käytöstä koulussa. Sitä on ruodittu jo niin monessa blogissa, etten jaksa aloittaa ihan alussa, mutta mieleeni tuli tällaisia ajatuksia. Ensinnäkin, seuraavina viikkoina varmaan monessa koulussa luistellaan. Ja kotiin tulee tiedote, että luistimet ja kypärät kouluun. Onhan siellä koulullakin luistimia, mutta kukaan ei tässä kohtaa nosta hirveää meuhkaa siitä, että nämäkin välineet pitäisi koulun hankkia. Tai että oppilaat eriarvoistuvat siksi, että toisella on paremmat luistimet. Sen sijaan kännykästä se keskustelu käydään joka kerta, kun keskustellaan oman laitteen käytöstä. Luistimia käytetään koulun ulkopuolella, noh joku varmaan paljonkin, mutta vaikkapa meidän perheessä vain jokusia kertoja vuodessa. Silti niitä tuntui olevan kymmenkunta paria varastossa käytössä tai odottelemassa kuopuksen kasvamista. Kännykkää lapsi sitten käyttäisi kuitenkin joka päivä.
OPH:n laatimassa kännykkäohjeessa, jota sitten OAJ kommentoi, otettiin kantaa siihen, miten ja milloin kännykkää saa käyttää. On täysin mahdotonta tehdä yhtä pitävää ohjetta jokaiseen kouluun. Ihan samalla lailla kuin on täysin mahdotonta valvoa kännykän käyttöä jokaisessa hetkessä koulussa. Miksi ihmeessä kieltää jotain totaalisti, jos sitä ei kuitenkaan voi valvoa ja jos sen valvomisesta - ja sen käytöstä rankaisemisesta - tulee jälleen lisäpuuhaa opettajille? Entä jos käyttäisi tämänkin ajan siihen, että miettisi, jokainen opettaja luokassaan, mitä meidän luokkalaiset saavat kännykällä tehdä milloinkin? Oppilaat ovat itse hyviä tekemään sopimuksia, jos annamme heille siihen mahdollisuuksia. Ja jos joku rikkoo yhteisen sopimuksen, eivät oppilaat siitä pääsääntöisesti tykkää, sopimushan on tehty yhdessä!
Jos luokanopettajuus olisi edelleen leipätyöni, yrittäisin varmaan selättää tämän haasteen kannustamalla kännykän käyttöön, hyvissä asioissa. Muistaako meistä aikuisista moni menonsa ilman kännykän kalenteria tai muistutusta? Entä jos koealuetta miettiessä otettaisiinkin kännyt esille ja laitettaisiin kokeen aikataulu kalenteriin hälytyksellä ja muistutus paria päivää ennen kokeeseen lukemisesta? Kannustettaisiin oppilaita samalla ottamaan vastuuta omista töistään. Entä jos kuvataidetyöstä napsaistaisiinkin kuva omaan kännykkään. Arvioinnin hetkellä voisi päästä loistavaan vuoropuheluun kuvataiteen numerosta lapsen kanssa, kun selaisi oppilaan kanssa kännykän kuvistöiden kuvista ja keskustelisi oppilaan kanssa, missä onnistuttiin, mikä oli mukava työ, ja mitä milloinkin opittiin? Tai matikassa otettaisiinkin kännykän laskin esille vaikka tarkistusvaiheessa ja tarkistuskirjan sijaan laskettaisi1inkin laskuja kännykällä uudelleen? Välitunnin parkourvideota olisi kiva katsoa uudelleen seuraavalla tunnilla ja kännykän ajanotolla voisi välkällä vaikka testata, kuka osaa hypätä ruutuhyppelyn lähimmäksi kymmentä sekuntia. Vain taivas on rajana.
Joo-o. Tiedän mitä mietitte. Että kovin on vieraantunut koulusta, kun ei tiedä, ettei siellä ole aikaa tällaiseen, kun pitää ehtiä käydä opetussuunnitelman asioita ja on jos jonkinlaista kissanristiäistä. Mutta sanokaapa, mitkä noista ei olisi opsin asioita? Itsestä huolehtimista, arjen taitoja, itsearviontia, prosessin arviointia, matikkaa, liikuntaa, vaikka mitä. Totta kai kännyn käytöstä tulee myös pulmia, mutta mitäs muuta se on, kuin arjen taitoja, tunne- ja vuorovaikutustaitoja? Ja tiedättekö jonkun koulun, jossa ei esimerkiksi koskaan kiusata, koska siellä ei ole kännyköitä? Koulukiusaajia oli jo ennen kännyköitä. Sosiaalinen media ja puhelimet varmasti tekevät siihen uudenlaisia variaatioita, mutta ehkäpä näistäkin pulmista pääsee kasvattamalla oppilaita. (Se kasvattaminenhan oli tulossa myös uuteen opsiin! ;) ).
Kaiken kaikkiaan tämä pakkaspäivän heräämiseni luokanopettajuuteen muistutti minua jälleen siitä, että opettajan ammatti on kyllä hieno ammatti. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Nautittehan siitä, jälleen ensi viikollakin.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.