Tänä (lauantai) aamuna pieni poikaseni nousi pilkkopimeään laulamaan joululauluja ennen (upean) todistuksen vastaanottamista. *miksi lauantaikoulupäivien pitää alkaa ennen auringonnousua?* Itse jäin jälleen kerran miettimään suomalaista koulua ja aina tähän aikaan vuodesta viriävää keskustelua...
Ennen kuin aloitan, lienee syytä hieman avata taustaani: Olen nuoruudessani tehnyt kanttorinsijaisuuksia kotiseurakunnassani ja osallistunut muutoinkin Kajaanin ev.lut.seurakunnan silloin kovin aktiiviseen musiikkielämään. Olen ollut perustamassa, laulanut, soittanut ja vetänytkin nuorten musiikkiyhtye Credimusta, laulanut vähän varttuneempien Pikkunaisia -lauluyhtyeessä ja johtanut tosi paljon varttuneempaa Tuomas-kuoroa. Valmistuttuani opettajaksi olen elinikäisen oppimisen hengessä ja ihmisluonnosta kiinnostuneena suorittanut yliopistoon yleisen teologian perusopinnot eli erikoistunut uskonnon opettamiseen. Mutta sitten. Jatko-opinnoissani olen käynyt Hollannissa opiskelemassa interkulttuurisen kasvatuksen sivuaineen. Olen työskennellyt opettajana ja rehtorina erittäin monikulttuurisissa kouluissa (tosin yhdessä täysin monokulttuurisessakin) ja nähnyt yhtä sun toista. Olen iloiten ollut esimies myös upeille maahanmuuttajaopettajille, jotka opettivat koulussani venäjää ja ortodoksia, somalia ja islamia. Keskustellut heidän kanssaan aika tovin, syvässä molemmin puolisessa arvostuksessa. Ja olipa lusikkani siinäkin sopassa, jossa täysin islamin opetukseen pätevää ei-muslimiopettajaa yritettiin saada islamin opettajaksi alakoulun (ei-tunnustukselliseen) uskonnon opetukseen. Niin, että uskallan väittää, etteivät nämä mielipiteeni ole pelkästään tunneasioita, vaikka niitäkin ne ovat, vaan niissä on takana myös hitusen tutkittua tietoa, mutta myös syvää arjen kokemusta.
Ensiksi täytyy sanoa, että olisin kovasti toivonut, että uudessa opetussuunnitelmassa olisi päästy "tunnustuksettomasta" oman uskonnon opetuksesta kaikille yhteiseen uskontotietoon. Uskon vahvasti, että sillä olisi saatu myös uskonnonopetuksen tasoa nostettua ja vahvistettua oppilaiden kiinnostusta oppiaineeseen. Se olisi tarjonnyt myös eri kirkkokunnille mahdollisuuden tarkastella omaa toimintaansa hieman uudesta näkökulmasta. Mutta tätä en nyt lähde avaamaan. Pohjustukseni liittyy vahvemmin ajankohtaiseen aiheeseen: koulun säilyttävään rooliin kulttuuriperinnön siirtämisessä.
Joulukuussa tämä liittyy niin kovin moneen asiaan:
Useissa kouluissa on perinteenä juhlia ensimmäistä adventtia ja kerääntyä laulamaan Hoosiannaa. Siinä laulussa on niin paljon iloa ja lasten riemuakin, mahtipontisuutta, historiaa. Samanlaisia perinteitä liittyy Lucian päivään. Ja mitä tekevät toinen puoli oppilaskuntaa? Katsoo jossain luokassa videoa, piirtävät, jutustelevat.
Jatketaan Suomen itsenäisyyspäivään. Itse ajattelen, että tämän juhlan merkitys korostuu paitsi historiallisesti kulttuuriperintöä säilyttävänä - ei niin kovin montaa sotaveteraania ole enää tulevina vuosina jäljellä - myös sitä uusintavana tapahtumana: Monelle maahanmuuttajalle itsenäisyyspäivä saattaa olla tärkeämpi juhla kuin arvaammekaan. Siihen liittyy armoa, toivoa, onnea siitä uudesta mahdollisuudesta, jota uusi kotimaa on heille antanut, mutta myös uskoa siihen, että oma alkuperäinenkin kotimaa voisi jonain päivänä olla itsenäinen ja elää rauhassa. Oletko miettinyt itsenäisyyttä koskaan tästä näkökulmasta? Tässä kohtaa itsenäisyydestä puhuttaessa mietin myös paljon toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajia. Millainen on heidän suhteensa itsenäisyyspäivään?
Mutta sitten sokerina pohjalla, socker på botten on joulu. Ja se on kristillinen juhla, vaikka voissa paistais. Vaikka on tonttuja ja joulupukkeja, siltikin. Tiedän hyvin, että tähän ajankohtaan liittyvän juhlan tausta on jo pakanallisissa ajoissa ja kristillinen Jeesuksen syntymän juhla on vain asetettu tähän kohtaan vuotta. Mutta. On se silti. Ja taas aletaan miettimään sitä, mitä koulussa voi tai ei voi tehdä.
Yhtenä vuonna jonkun iltaläpyskän toimittaja soitti minulle, lauletaanko koulumme joulujuhlassa virttä. Vastasin ei, koska ei meillä sinä vuonna laulettu. Taidettiin laulaa joku muu viisu, Tulkoon joulu kai. "... tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus herraksi sen..." Mutta ei virsi. Säästyin kyseisen läpyskän mustalta listalta. Otsikko taisi mennä jotenkin niin, että näissä Helsingin kouluissa vietetään tunnustuksellista joulujuhlaa.
Käymme kovasti keskustelua siitä, voiko osana juhlaa laulaa enkelitaivaata tai heinillähärkien. Mietimme hirvittävästi, voiko juhlassa esittää jouluevankeliumia tai tiernapoikia (joka, hassua kyllä, on paljon sallitumpaa). Samaan aikaan tänäkin vuonna eräässäkin opettajien keskusteluryhmässä - sekä mediassa muutenkin - mietitään, mitä järjestetään yhtä aikaa muille kuin kristilliseen kirkkoon kuuluville. Tähän liittyvät tietysti kantelut, oikeusasiamiehen kannanotot ja Opetushallituksen ohjeistukset. Koulun joulukirkon aikaan ei-kristillisille oppilaille on järjestettävä muuta, vastaavan tasoista ohjelmaa. Omassa koulussamme ratkaisimme asiaa niin (koska näitä oppilaita taisi olla yhteensä lähemmän 130 oppilasta), että loimme kaksi vastaavaa ohjelmaa, Valon juhlan joulun ajalle (jossa mietiskeltiin talven juhlia eri kulttuureissa) ja Kasvun juhlan keväälle (jonka teeman otsikosta voi lukeakin). Ajattelimme, että sama pohja voisi toistua vuodesta toiseen, toistuuhan jumalanpalveluskin.
Tuo kirkon aikainen toiminta ei pitäisi olla niin suuri ongelma. Mutta silti siitä käytiin kovasti keskustelua männä viikolla. Katotteko videota, piirrättekö, jutteletteko, pelaatteko lautapelejä? Ja ehkä kauhulempparini, miten tilaisuus olisi samalla lailla kuin kirkko, yhtä ikävä ja tylsä? Tsemiä vaan pastoreille joulusaarnan kirjoittamiseen. Mutta entäpä koulun juhlat? Ovatko virret laulettua rukousta, siis uskonnon harjoittamista, vai kulttuuriperintöä?
Juttelin aiheesta viime viikolla kouluvierailuuni liittyneen joulukirkon yhteydessä yhden rehtorin ja kirkkoherran kanssa. Puhuimme siitä, että virsi voi olla laulettua rukousta tai kulttuuriperintöä sen mukaan, miten kyseinen henkilö sen itse kokee. Olisiko siis liikaa pyydetty, että jos koulun joulujuhlan ohjelmaan on luontevasti osunut virsi, sen voisi laulaa tunnustuksella tai ilman, tai olla laulamatta? Loukkaako jonkun muun laulun tausta ihmisiä niin mahdottomasti, että sen ajaksi pitää poistua paikalta, pistää sormet korviin tai nostaa iso äläkkä, kannella tai valittaa ainakin sosiaaliseen mediaan tai johonkin iltaläpyskään?
Aion nyt jäädä blogijoululomalle ja sitä varten toivottaa Teille lukijani rauhaisaa joulun aikaa. Toivon, että mielenne täyttyy rauhasta ja hyvästä olosta siitä huolimatta, mihin uskotte. Jos koette virret uskonnonharjoittamiseksi ja siksi ahdistavaksi, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Sillä aion liittää tähän loppuu minulle merkityksellisen virren sanat. Rauhallisen joulun toivotukseksi.
1. Maa on niin kaunis, kirkas Luojan taivas, ihana on sielujen toiviotie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohti matka vie. 2. Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan. 3. Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluhun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi. |
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.