Tämän viikon piti olla aika tavallinen viikko. Periaatteessa kalenteri oli ihan täyteen tupattu. Palaveria ja hässäkkää. Siis niiden suunnittelua ja jälkitöitä. Paitsi koko keskiviikko oli varattu OPS-työlle yhden agentin kanssa.
Sitten tuli ylimääräinen valtionapuhaku. Ja toinenkin. Kun ne vaalitkin on tulossa. Ja se kolmaskin haku on päällä.
Olin viime viikon osittain lomalla, mutta kun valtionavuista ilmoitettiin, tein pari kalenterikutsua muutamille henkilöille tulla suunnittelemaan hakua. Ja raivasin kalenteria. Kunnes.
Sunnuntai-iltana tuli jälleen koulu-uhkausviesti. Sen jälkeen kaikki olikin taas toisin. Koko viikon olen heitellyt palavereita sinne tänne. Vastannut puheluihin, jutellut toimittajien kanssa -kieli keskellä suuta. Useita palavereita siirsin. Monet pidin. Ja samalla kirjoittelin niitä hakemuksia ja kokosin niihin tietoa. Mutta se kaikki muu meni sivussa. Ajatuksia kahlitsi joku ihminen, joka päätti laittaa yhden koulumme lapset ja aikuiset pelon valtaan. Ja ne ajatukset olivatkin siinä, yötä ja päivää.
Kun kriisiviesti tulee, prioriteetit muuttuvat. Oli päivä tai yö, on oltava käytettävissä. Minä ajattelen, että minun työni on olla niissä tilanteissa rehtorin oikea käsi. Olla rehtorin seinä, johon nojata ja olla rehtorille se, jolle voi soittaa missä kohtaa vain. Sitä minä ajattelen, että minun pitää olla rehtorille läsnä. Mutta minä ajattelen myös, että kriisissä rehtorin pitää olla joukkojensa johtaja. Ja rehtorin pitää olla oppilaidensa rehtori. Se, joka tietää, mitä tehdään. Niinpä minä ajattelen olevani se, joka irrottaa rehtoria niistä juoksevista asioista, vaikka tiedotteen kirjoittamisesta, jotta hän saa olla joukkojensa keskellä. Ja johtaa heitä edestä, takaa ja sivulta.
Niinpä, kun kriisiviesti tulee. Minä järjestelen. Otan yhteyttä, kirjoitan tiedotteita, kohtaan toimittajia. Minä kuulen sanovani, että nyt me tehdään näin. Päätökset ovat tärkeitä. Niillä parhailla tiedoilla, mitä siinä kohdassa on. Kriisiä pitää johtaa.
Menneisyydestäni olen oppinut myös sen tunteen. Miltä tuntuu, kun koulu on uhattuna. Ja vaikka uhkaus ei olisikaan aito, se tunne on. Eikä sitä pääse koskaan pakoon. Joka kerran, kun kriisi kohtaa, tunnen sen tunteen. On kuin juna pysähtyisi hetkeksi, tältä se tuntuu. Mutta sitten tiedän taas, että minua tarvitaan ja hyppään takaisin junan vauhtiin. Junaan on vain noustava, kun tätä työtä tekee. Toisaalta se juna on samalla ammatillinen sielun suojahaalari. Muuten niitä tilanteita ei jaksaisi, jos niihin ei menisi ammatillisuus edellä. Se tuntuisi niin väärältä, niin epäoikeudenmukaiselta. Niin kuin se tietysti onkin. Mutta siinä ahdistuisi.
Me emme ole kriisin ammattilaisia. Poliisit ovat, palomiehet. Me olemme opetuksen ammattilaisia. Kriisitila on aina meille poikkeustila. Viimeiseen saakka, me teemme tätä lasten vuoksi, lasten turvallisuuden vuoksi. Niin hyvin kuin osaamme.
Yhtenä yönä olin juuri saanut kaikki asiat hoidettua seuraavaksi aamuksi. Järjestänyt asiat, kirjoittanut tiedotepohjan, miettinyt, miten seuraava päivä kulkee. Istuin pimeässä olohuoneessani lapseni kokoamassa tyynypesässä ja söin banaania. Tiesin, ettei uni tule. Siinä kohtaa tuli väsymyksen kyyneleet. Mietin siinä, että voin ihan hyvin elää hetken siinä tunteessa, mutta aamulla pitää olla taas junassa.
Minä niin toivon, että ensi viikko on ihan tavallinen kiire viikko.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.