Tällä viikolla olen työskennellyt neljällä eri koululla. Tällä viikolla meillä on puhuttanut tietysti surullinen kuolemantapauksemme, 3. luokkalainen lapsonen jäi suojatiellä auton alle. Toisessa koulussa puhutti toisena päivänä pakolaisviha, jota yhdessä hätämajoituksen läheisen koulun lähiympäristössä jyllää. Mutta jokaisessa paikassa on puhuttanut myös tämän päiväinen mielenilmaus. Opettajien piti selvitä hallituksen esityksestä vain arkipyhien ja sairaspäivien palkkojen menettämisellä. Liittomme halusi puuttua lähinnä yksipuoliseen sopimusoikeuden rajaamiseen.

 

 

Meiltä mielenilmaukseen ei opetushenkilöstöä lähtenyt. Olisimme sen toki mahdollistaneet, jos joku olisi halunnut. Minä kuitenkin mietiskelin sitä, mitä tapahtuisi, jos myös omaan ammattikuntaani kohdistuisi se sama säästö, kuin muihinkin. 

Mitä jos opettajienkin kesäkeskeytyksestä otettaisiin sama kahdeksan päivää kuin muiltakin työntekijöiltä? Jos kahdeksan päivää vuodessa käytettäisiin toiminnan arviointiin, suunnitteluun ja henkilöstön täydennyskoulutukseen? Joku sanoo heti, että mitä se säästäisi? No, jos ajatellaan, että voisimme täydennyskouluttaa opettajiamme ilman sijaistarvetta, niin säästäisihän se. Paljon. Ja parantaisi toiminnan laatua. Ja jos arviointi- ja suunnittelutyötä voitaisiin tehdä rauhassa, vähentäisi se työn kuormittavuutta ja sitä kautta vähentäisi sairauspoissaoloja.

Sitten aloin miettiä, että entä jos näitä kahdeksaa päivää ei vain sijoitettaisikaan lukuvuoden loppuun? Kyllä toukokuun rutistuksen jälkeen opet ovat niin rättiväsyneitä, ettei siinä paljon inspiroida. Sitä paitsi kesäkuun alun päivät olisivat erinomaiset päivät esimerkiksi retkeilyyn ja ulkona oppimiseen oppilaiden kanssa. Mutta entä jos nämä päivät sijoitettaisiin pitkin vuotta? Kolme vesopäivää ja kahdeksan muuta oppilaatonta päivää pitkin matkaa? Jos lukuvuoden alkuun ja loppuun sijoitettaisiin kaksi, jäisi matkan varrelle seitsemän päivää. Lähes kerran kuussa tai joka toinen kuukausi pari päivää.

Mitä näillä päivillä sitten voisi tehdä? Täydennyskoulutus voisi nousta ihan uusiin sfääreihin. Yhteisöt voisivat kehittää toimintaansa, opetuksen suunnitteluun voitaisiin  yhteistyössä käyttää paljon aikaa. Pitkäkestoisia suunnitteluja, sekä toiminnan arviointia. Ja entäs, jos näiden päivien aikana voisi valmistella esimerkiksi pedagogisia asiakirjoja, jotka tällä hetkellä tuntuvat rasittavan opettajakuntaa melkoisesti? Tai järjestää vaikka moniammatillisia palavereja? Käyttötapoja olisi lukemattomia.

Te kaikki lukijani tiedätte, että minä elän koulutuksen kehittämiselle. Silloin myös ymmärrätte, etten missään tapauksessa ajattele tätä lisäysajatustani sellaisella lähtökohdalla, että opettajan työhön tulisi lisätä uusia tehtäviä. Niitä on riittämiin nytkin, ja harmittavan usein toiminnan arviointi ja suunnittelu kärsivät eniten kiireestä.

Isossa kuvassa Suomen päättäjillä on vielä paljon tehtävää. En minä osaa sanoa, mistä rahat kaikkeen tarvitsemaamme löytyvät. Ei minun onneksi tarvitsekaan. Mutta toivon, että ratkaisuja etsiessään päättäjät osaavat kuunnella kunkin alan ammattilaisia siinä, miten kullakin alalla asioita kannattaisi järjestää. Ja että niistä voitaisiin sopia yhdessä.