Oma lukuvuoteni lähti käyntiin mitä parhaalla tavalla, kun yli 1200 rehtoria ympäri maailman kokoontui yhteen Helsinkiin ICP2015LED -seminaariin. Harvoin pääsee Suomen kamaralla kuulemaan niin laadukkaita Key note -puhujia, ja harvoin niin monta kollegaa on koolla, sanan laajassa merkityksessä. Lämpimät kiitokset SURE FIRElle järjestelyistä.

Päivien anti vahvisti kuluneina kuukausina pohdiskelemiani asioita. Uusi koulutus -foorumin työskentelyn kautta pääsin ja jouduin miettimään Suomen koulutusjärjestelmän ihmettä ("Finnish miracle") ja yhä enemmän päädyn sille linjalle, että tarkastelemme kansainvälisiä saavutuksiamme aivan liian kapea-alaisesti, jos katselemme niitä pelkästään koulussa tehtävien asioiden näkökulmasta.

Helmikuussa Pasi Sahlberg puhui meille foorumilaisille Bostonissa suomalaisesta järjestelmästä ulkomailta tarkasteltuna. Tuolloin yksi mieleeni jäänyt knobbi oli se, että suurin syy poissaoloihin amerikkalaisissa kouluissa on hammassairaudet. Ei tulisi ihan heti mieleen. Kun suomalaista koulutusihmettä tarkastellaan, puhutaan aina koulutetuista opettajista, opettajan autonomiasta, ilmaisesta koulutuksesta, lyhyistä koulupäivistä ja niin edelleen. Ja samaan aikaan - ainakin Suomessa - oppilaiden, varsinkin poikien, viihtymättömyydestä. Mutta tuo hammassairausasia sai tarkastelemaan sitä, miksi Suomessa on - takavuosina ja nytkin - saavutettu niin hyviä oppimistuloksia. Neuvolajärjestelmä, julkinen terveydenhuolto, hammashuolto, subjektiivinen päivähoito-oikeus, ilmainen kouluruokailu. Kaikki nämä mahdollistavat lapsen koulunkäynnin jokaisena päivänä. Kuinka paljon vaikkapa näillä asioilla on merkitystä, varsinkin, kun Suomi näyttäytyy aina tuloksissa tasa-arvoisimpana maana, tulokset alueelta toiselle ovat tasa-laatuisimpia? Meillä ei ole korkeita top class -osaajia, vaan pärjäämme tasaisen hyvin. Ja kun samalla on tuudittautuduttu siihen, että nimen omaan koulutusjärjestelmä luo nämä tulokset, olemmeko jääneet tuleen makaamaan ja unohtaneet, että erinomaistakin järjestelmää pitää koko ajan kehittää ajassa?

ICP näytti monessa kohtaa, että globaalisti opetuksen tulevaisuuden ratkaistavat asiat voidaan jakaa kahteen maantieteelliseen ryhmään: Toinen ryhmä miettii, mistä saisi kouluihinsa seinät ja ihan vaan oppilaat kouluun, ja toinen ryhmä miettii, miten selvitä digitaalisaation haasteista, motivoida oppilaita, tuoda yksilöllisiä rakenteita, ilmiöpohjaisuutta ja laaja-alaisia kompetensseja. Jos työskentelet koulutusviennissä, kannattaa kiinnittää huomiota tuohon ensimmäiseen, siellä majailevat kymmenet ja sadat miljoonat eurot, mutta koti-Suomessa painimme samojen haasteiden kanssa, kuin muissakin koulutuksen huippumaissa, vaikkapa Kanadassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.

Mihin siis ryhtyä? Key note -puhujat kiertelivät aihetta monelta suunnalta. André Nöel Chaker nosti myös ajatuksen siitä, että yhteiskunta koulutuksen ympärillä tukee suomalaista koulutusta merkittävästi. Tiedämme kyllä, mitä olemme, mutta emme osaa aavistaakaan, mitä voisimme olla, jos nostaisimme kaiken potentiaalimme käyttöön. Chaker puhui ketterästä kokeilukulttuurista (ei tosin ollenkaan tällä sanalla). Meidän on lopetettava ajattelemasta, että "no, sitä kokeiltiin, mutta ei onnistunut". Meidän tulee antaa tilaa epäonnistumiselle, sillä se on avain onnistumiseen. Opettaa oppilaille, että työnteko kannattaa: Let´s work harder and smarter! Ja että onnistumiseen tarvitaan paljon sisua.

Myös Pasi Sahlberg pyöri saman asian ympärillä. Pelkän toistojen ja epäonnistumisten kautta onnistumiseen sijaan hän kuitenkin kehotti miettimään kehittämistä siltä kannalta, pitäisikö meidän uskaltaa nähdä asioita kokonaan uudella tavalla? Jos johonkin asiaan halutaan muutosta, kannattaako sitä pelkästään lähteä parantelemaan. "Doing the wrong thing righter" ei ehkä korjaa tilannetta, vaan ehkä sitä pitäisi miettiä kokonaan uudestaan. Tätä pohtiessani palasin jälleen Bostonin tunnelmiin ja Lego Educationin Stephen Turnipceedin herättämään ajatukseen siitä, että ehkä meidän ei todellakaan pitäisi pyrkiä koulun parantelemiseen, vaan keksiä se kokonaan uudelleen. Reformista redesigniin.

Näihin ajatuksiin liittyy se, minkä näen jokaisen koulutuskeskustelun puheenvuoroissa: "Tuotahan me olemme tehneet jo 1990-luvulta lähtien" tai "eihän tuossa ole mitään uutta". Oletteko kuulleet joskus jonkun sanovan näin, tai peräti itse syyllistyneet siihen? Faktahan on, että harva koulutukseemme liittyvä asia on kokonaan uusi. Se on hyvinkin ollut olemassa jo vuonna jeesus ja rantasandaalit ja se on hyvin voinut elää nämä vuodet läpeensä. Tai sitä on voitu kokeilla ja jättää se, koska ei se toiminut kuitenkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei se voisi toimia nyt. Olipa asia yksilöllinen oppiminen, ilmiöpohjaisuus, koulupäivän uudelleen rakentelu tai vaikka opettajien tiimiosaaminen, elää se täysin eri lailla vuonna 2015, tässä yhteiskunnassa, tässä tilanteessa, näillä välineillä. Vaikka asia ei olekaan uusi, vaatii ammattitaitoa nähdä se uudelleen nyt tässä ajassa, hyödyntäen nykyistä teknologiaa ja pyrkien tunnistamaan jo tulevaisuudenkin trendejä. Ja pedagogeina meidän lienee syytä keskittyä myös siihen, miten sen kokee lapsi ja nuori vuonna 2015. Siitä lapsena ja nuorena olemisesta, älykännykän käteen kasvamisesta jo ennen lukemaan oppimista, me emme tiedä mitään omakohtaisesti. Kannattaisi ehkä kysyä niiltä nuorilta.

Itse puhun myös vahvasti siitä, ettei kaikki järjestelmässämme tarvi lainkaan uudistamista. Sen sijaan toivoisin, että pyrkisimme erinomaisuuteen kaikessa, mitä teemme. Kun jotakin tehdään, niin tehdään se sitten niin hyvin kuin voidaan. Uskon vahvasti siihen, että tekemällä yksittäisiä asioita erittäin hyvin, päästään hyvään lopputulokseen. Perusasioita laitetaan kuntoon esimerkiksi kesäkuussa Aikuisten ammattilaisten ABC:ssa kuvaamillani tavoilla. Yksi asia kerrallaan, kaikki samaan hiileen puhaltaen.

Blogiani lukeneet tietävät, että olen jo jonkin aikaa mietiskellyt, että perusopetuksen tavoitteeksi riittäisi se, että peruskoulunsa päättävä nuori tietää, missä on hyvä ja haluaa oppia lisää. Sahlberg päätti esityksensä lapsen ja nuoren keskiöön, muistutti, että he ovat tämän show:n tähtiä. Chaker sanoi: "Be who you are, everyone else is taken." Mitäpä siis, jos tänä lukuvuonna yrittäisimme keskittyä jokaisen oppilaan ainutlaatuisuuteen, opettaa heitä näkemään vahvuutensa ja herättää heissä oppimisen kipinä? Sellainen, että koulun oven aukaistessaan he kokevat avaavansa aarrearkkua: Mitähän hienoa minä tänään täältä löydän?