image.jpg

Vietin viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun puhujavieraana Phnom Penhissä toista kertaa järjestetyssä Finnish Education Forumissa. Suomen maine koulutuksen huippumaana kiinnosti päättäjiä vanhassa Ranskan siirtomaassa niin paljon, että paikalla seminaarissa riitti ylhäisyyksiä opetusministeristä valtiosihteeriin. Suomalaiset puhujavieraat Esa Suominen, Lauri Järvilehto sekä allekirjoittanut avasivat suomalaisen koulutuksen rakennetta, historiaa sekä opettajuuden ja oppimiskulttuurin muutosta. Lisäksi seminaarissa ruodittiin suomalaisten Opettajat ilman rajoja -järjestön opettajien fasilitoiman Kambodzan ensimmäisen opinto-ohjauskoulutuksen tuloksia ja jatkoa.

image.jpg

Ensimmäinen vierailuni kehitysmaassa hämmensi minua paljon. On vaikeaa yrittää selittää meidän opetuksemme haasteita, kun lähtökohta on vaikka se, että perheiden päiväpalkasta saattaa puolet kulua siihen, että lapselle ostetaan lisäkursseja, joita ilman opettaja ei päästä opinnoistaan läpi. On myös vaikeaa viedä läpi opinto-ohjauksen koulutuksen vakiinnuttamista, kun kyseisessä maassa opinto-ohjaaja käännetään ammattimaiseksi turistioppaaksi.

image.jpg

Kaikkein vaikuttavinta meille saattoi tällä matkalla olla ajatukset ihmisyyden julmuudesta. Maan lähihistorian kansanmurhan varjo ahdisti vierailukohteissamme Kuoleman kentillä ja Tuol Slengin kidutusvankilamuseossa. On vaikeaa ymmärtää, että tällaista on tapahtunut omana elinaikanani. Tuota pohtiessani kuulin amerikkalaisen turistin miettivän ihan samaa asiaa. Hänelle turistiopas totesi, että onhan niin tapahtunut monta kertaa sen jälkeenkin. Ja tapahtuu juuri nytkin, Syyriassa. Nähtyäni Kuoleman kentillä vailla syytä murhattujen aikuisten ja lasten kohtaloita jouduin väistämättä miettimään myös niitä tunteita, joita pakolaiskeskustelu on viime viikkoina Suomessa herättänyt. Kyynel nousee silmiini edelleen, kun mietin khmerien kohtaloa. Sitä tunnetta ei haluaisi muistaa, mutta sitä en myöskään halua unohtaa.

image.jpg

Koulutuksen vienti on painavinta kehitysyhteistyötä. Emme voi kuitenkaan viedä sellaisenaan sitä, mitä itse haluamme. Meidän tulee kuulla paikallisia. Tästä esimerkkinä Battambangin maakunnassa seisoo kirjasto, jonka joku maa rakensi, mutta jota ei koskaan avattu. Yhtään kirjaa kirjastossa ei ole. Rakennus on muumioitunut lukkojen taakse keskelle kaupunkia. Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun toimistossa kokenut, rautainen tiimi osaa huomioida tämän näkökulman. Suunnitellessamme mallikoulua Battambangin maaseudulle pyrinkin tuomaan pöydälle ehdotuksia, jotka siirtyisivät paitsi oppilaille oppimisympäristöiksi, myös opettajille pedagogiikaksi. Siihen liittyi toinenkin ajatus.

Mietimme matkalla kanssa paljon sitä, voivatko kehittyvät maat tehdä jotain toisin? Tehdä ratkaisuja, joilla ne voivat ohittaa ne ongelmat, joita meillä länsimaissa tällä hetkellä on. Voidaanko jo oppia vaikkapa siitä, millaisia ratkaisuja ICT-opetuksessa tulisi olla tai rakentaa oppimisympäristöt jo valmiiksi muuntuviksi ratkaisuiksi? Kenties Kambodzan opetuksen kehittymiseen ei tarvitse mennä niitä vuosikymmeniä, mitä suomalaisilla meni. Jospa osan vaiheista yli voisi hypätä?

image.jpg

Myös Kambodzan päättäjät olivat samojen asioiden ympärillä kuin mekin. Laaja-alainen osaaminen nousi heidänkin lähtökohdissaan ykköseksi. Tulokulma siihen on kuitenkin täysin toinen kuin Suomessa, jossa opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja arvostettuja. Paljon pitää tapahtua. Silti oikeasti muutokset opettajuudessa ovat samoja, ollaanpa missä päin maailmaa tahansa: Laaja-alaisen osaamisen lisäksi meidän on korostettava tunne- ja vuorovaikutustaitoja, digitaalistuvaa maailmaa sekä kestävän elämäntavan vaateita. Ja kaikki tämä tulisi tehdä korostaen lapsen asemaa oppimisen keskiössä. Sillä siinä on tulevaisuuden maailman ydin: oman oppijuutensa tunnistaminen osana suurempaa yhteisöä.

Kirjoittaessani tätä lentokoneessa matkalla Suomeen ajattelen, että tavallaan hirveä vouhkaaminen muutoksen vaikeudesta on ihan turhaa. Oikeasti, olemme jo niin pitkällä, että muutoksen pitäisi olla helppoa. Resurssien kiristämisestä huolimatta meillä on valtavasti resursseja käytettävissämme, jos uskallamme kohdentaa ne uudella tavalla. Opettajien kohdalla ei ole oikeasti kyse osaamattomuudesta, vaan siitä, että asioita ei VIELÄ osata, kapasiteetti oppimiseen on olemassa. Oikeasti osaamisen hankkimiseen tarvitaan vain se, että itse päättää alkaa toimimaan uudella tavalla. Tätä varten toki pitää "ostaa" se arvopohja ja ne tavoitteet, mihin meitä ohjataan valtakunnallisesti. Mutta sen jälkeen jokaisella on opetuksessaan kaikki valta pilvessä ja maan päällä. Jos vain itse tahtoo.

image.jpg

Aloitin kirjoitukseni siitä, että kehitysmaa hämmensi minua. Suurimman vaikutuksen minuun tekivät lapset. Ne, jotka vahtivat toinen toistaan vilkkaan tien poskessa. Se, joka nukkui torilla suu auki, mustat mädänneet hampaat näkösällä. Ja se, joka myi ruuhkassa rukousnauhaa autojen välissä äitinsä katsellessa puun varjossa. Jokainen heistä hymyili takaisin ja vastasi vilkutukseeni. Niissä lapsissa on Kamputsean tulevaisuus, niistä lapsista on vielä ihan mihin tahansa.

image.jpg

Kehitysyhteistyön suuntaaminen nimenomaan koulutukseen kuulostaa järkevimmältä vaihtoehdolta monella mittarilla. En ihan osaa nähdä sitä koulutusvientinä, mutta tämän matkan seurauksena pohdin jälleen niitä mahdollisuuksia, mitä meillä suomalaisilla koulutuksen ammattilaisilla olisi annettavanamme myös koulutusviennin edistämiseen. On varmasti olemassa vielä monia "tuotteita", joita emme ole osanneet paketoida koulutusviennin artikkeleiksi. Itse näen ainakin pedagogisen johtamisen ja koulujen toimintakulttuurien rakentamisen sellaisena. Ilmankos, kun tätä asiaa oman osaamiseni näkökulmasta katselen.

Tämä seminaarimatka avasi minulle aivan uuden maailman. Jotenkin tuntuu siltä, ettei tämä Kambodzan viisumi jää ainoaksi passiini.