Tahtomattanikin tuo otsikko tuo mieleen Kankaisen Luukas-passion, mutta en osannut sitä enää muuttaakaan. Jokainen kyseistä teosta laulanut tietää, miksi.
Mutta asianihan oli tänään ihan toinen. Nyt ollaan siinä kohdassa, että OPS-uudistuksessa kipuillaan oikein kunnolla. Suurin juttu lienee se, että nyt ei oikein kukaan ole varma, mennäänkö oikeaan suuntaan. Puuhastellaan hirveästi sitä ja tätä, mutta mihin se johtaa, siitä ei oikein ole mitään käsitystä. OPS-työtä johtavat ihmiset (minä mukaan lukien) yrittävät kovasti tarjota opettajille jos jonkinlaista kissanristiäistä toivoen, että edes jokin ajatus lähtisi oikeaan suuntaan. Mutta ei se muutos ole helppoa. Ei edes OPSin hengen ymmärtäminen.
On niin helppoa kysyä, että mikäs se suuri muutos nyt on. Ja samalla valittaa, että ihan turha mitään suurta tässä on tehdä, kun samalla kiristetään vyötä joka puolella. Ministeri Grahn-Laasonen sanoi reilu viikko sitten Sivistystoimen neuvottelupäivillä, ettei suurin ongelmamme ole säästöjen tekeminen, vaan muutoksen hitaus. Osaksi yhdyn tähän mielipiteeseen. Sanoin jo varmaan puolitoista vuotta sitten, ettei tätä OPS-muutosta tehdä kirjoittamalla, se tehdään keskustelemalla. Siitä onkin kyse. Jokaisen opetusalan toimijan ajattelun muutoksesta yksi kerrallaan rakentaen siitä yhteistä toimintakulttuuria.
Se tarkoittaa sitä, että jotkut meistä ovat jo pitkällä, sekä ajattelunsa että toimintansa muutoksessa, mutta toiset tulevat vielä kaukana takasuoralla. Se ei oikeasti haittaa yhtään. Jere-Jarruvaunujakin tarvitaan muutoksessa. Olennaista on, että he tulevat sieltä perässä. Jossain kohtaa. Ja meitä johtajia tarvitaan siihen, että polkua on tallattu riittävästi oikeaan suuntaan.
Yksi rehtorini kertoi minulle jokin aika sitten, että hän oli keskustellut yhden jeren kanssa, että kyllä sinunkin pitäisi suhtautua muutokseen positiivisesti. Tämä jarruvaunu oli yllättynyt - ja yllättänyt myös esimiehensä. Hän oli vastannut, että ei hän muutosta vastusta. Hän tarvitsee vain siihen vähän enemmän aikaa. Tämä keskustelu oli tärkeä opetus. Hänelle, rehtorille - ja minulle. Osa opettajista tarvitsee enemmän perusteluja, enemmän aikaa, kenties hieman harhapolkujakin. Mutta tarvitaan se suunnannäyttäjä, jonka myrskylyhtyyn hän voi verrata omaa reittiään.
Olin eilen vetämässä monialaisten oppimiskokonaisuuksien suunnittelun harjoittelemista yhdellä meidän suurella yläkoululla. Moision koululla on viitisensataa oppilasta ja aika paljon opettajia ja ohjaajia. Olen vahvasti sitä mieltä, että tässä OPS-työssä minä saan oppia kaikkein eniten. Opin jälleen eilen tältä opettajakunnalta.
Moision koulun koulurauhalipussa on jokaisen oppilaan peukalonjälki. Jälleen yksi ulospäin näytettävä hyvä asia yhteisestä hengestä.
Kaikki oli valmisteltu viimeisen päälle hyvin. Jokaisella opettajalla oli pohjaohjeistus olemassa, ruokailuaikataulut olivat taululla ja Wilmassa. Johtotiimi oli tehnyt tälle koululle uudenlaiset ryhmäjaot ja kaikki materiaali oli siististi aseteltu pöydille. Jokainen kuunteli minun aloitusluentoani tarkkaavaisesti, tehden muistiinpanoja. Ja sitten tuli kysymysten vuoro. Tässä kohtaa olen tottunut, jo noin kymmenen koulun perusteella, että kysymykset ovat "mitä teen sitten, kun tämä vaihe on ohi" -kysymyksiä. Ne ovat minusta luontevia kysymyksiä, sillä opettajat ovat tottuneita siihen, että he hallitsevat jokaista tilannetta, ja epävarmuuden sietämisen sijaan he mieluummin pitävät ohjat tiukasti käsissä. Mutta ei, tämäpä opettajakunta oli valmis menemään epämukavuusalueelleen - ja siellä se kehittyminen tapahtuu!
Kysymyksiä tuli paljon. Mutta ne eivät liittyneet siihen, mitä tehdään ja milloinkin. Siihen oli kehys olemassa ohjeissa. Kysymykset liittyivätkin siihen, mitä tapahtuu, kun prosessi etenee, miten suhtaudun, jos--- ja teemmekö näin, kun---. Totta puhuen, en muista enää yhtäkään näistä kysymyksistä, eikä se lienekään olennaista. Olennaista sen sijaan oli se, että tämän koulun toimintakulttuurissa oli oikein, turvallista ja mahdollista astua epämukavuusalueelle ja haparoida siellä -yhdessä.
Päivä sujui loistavasti. Kuulin päivän mittaan pohdintoja siitä, miksei koululla oltu ennen hoksattu tehdä tämän kaltaista ikäsekotteista työskentelyä, joka todettiin motivoivaksi sekä opettajille että oppilaille. Kun päivän päätteeksi tulimme samaan tilaan, prosessista oli jo tehty versio 2.0. Rehtori oli laatinut reflektiokaavakkeen, jossa prosessia ruodittiin koulun näkökulmasta ja joku opettaja oli jo tehnyt omanlaisensa palautekyselyn oppilaille, joka toi yllättäviä piirteitä prosessin arviointiin. Sen sijaan, että olisimme erityisesti keskustelleet siitä, mitä aiheemme "Liikkuva koulu" tuotti ideoinnissa, puhuimme siitä, mitä tämä tarkoitti "Moision hengen" näkökulmasta. Prosessin johtaminen ja ohjaaminen oli tuonut minulle tämän hengen näkyväksi.
OPS-uudistuksessa puhutaan usein siitä, miten vaikeaa näiden asioiden tuominen yläkoulun aineopettajajärjestelmään on. Olen tainnut itsekin niin sanoa, monen monta kertaa. Tämän koulun toimintakulttuuri osoitti minulle sen, että olen ollut varmasti hieman ennakkoluuloinen. Moision henki osoitti upeasti sen, että uuden opetussuunnitelman henkeä voidaan noudattaa oikein hyvin hukkaamatta hyviä asioita perinteisestä aineenopettajajärjestelmästäkään. Ja älkää ymmärtäkö väärin. Moision koulu on mielestäni varsin perinteinen yläkoulu toimintakulttuuriltaan, eikä sitäkään tarvitse tässä hukata. Mutta siellä on monessa asiassa ymmärretty se, mistä puhun suu vaahdossa jatkuvasti: Asioita voi ja pitää tehdä erittäin hyvin. Kun jokainen opetuksen ammattilainen tekee asioita hyvin yhteisesti johdetun suunnan mukaisesti, syntyy toimintakulttuuri, jossa on turvallista kokeilla asioita, joista aikanaan muodostuu uutta toimintakulttuuria. Muistatteko, kun mietin pari kirjoitusta takaperin siitä, että uudet innovaatiot syntyvät, kun uskalletaan ajatella boksin ulkopuolella. Ja että parhaat tulevat siitä boksista ulos.
Älä hätäile, jos et vielä tiedä kaikkea uudesta opetussuunnitelmasta. Minä olen tehnyt sitä pari vuotta jo lähes päätyönäni, ja näinkin isoja oivalluksia syntyy vielä joka päivä. Kysymys onkin siitä, että uskallat miettiä itsellesi uusia - ja tuttujakin - ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Ja uskallat tehdä sen, vaikka se olisi sinulle vaikeaa ja kokisit itsesi epävarmaksi. Ja vielä parempaa, jos sinulla on mahdollisuus hämmästellä sitä yhdessä. Magic Johnson joskus sanoi jotain, josta minusta on jälleen johdattajaksi tässäkin asiassa: "There´s no I in a team, but there is M and E, ME!"
Moision kasiluokkalaisten installaatio yhteisestä hengestä "Kahden puun välissä". Jokainen oppilas oli letittänyt tai solmeillut metsässä oman narunsa ja luokat oli solmeiltu yhteen. Ja lopulta kaikki kasit tässä yhdessä koulun kirjaston katossa.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.