lauantai, 8. lokakuu 2016

Uusiin tuuliin

Lämmin kiitos teille, jotka yhä uudelleen löydätte sivulleni. Kahdeksan kuukauden koeajan jälkeen päätin, ettei Opsia etsimässä enää jatku. Pidän sen kuitenkin toistaiseksi auki. Uusia kuulumisia tulee löytymään uudesta blogistani School in Tides.

-Leena-

 

 

keskiviikko, 27. tammikuu 2016

Blogi tauolla

Kiitos lukijoilleni! Toimin 1.2.2016 alkaen Kuntaliitossa perusopetuksen erityisasiantuntijana. Saat minuun yhteyden sähköpostilla leena.pontynen@kuntaliitto.fi

 

Tsemppiä OPSien loppusuorille! 

Leena

torstai, 21. tammikuu 2016

Ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin...

Minä harvoin paljoakaan yllätyn mistään koulutuksen tulevaisuudesta pidetystä esityksestä. Mutta eilen Lontoon BETT-messujen ihka ensimmäinen luento sai yllättymään, liikuttumaan, meni ihon alle. Kun joku jatkossa kysyy, miten BETT-muutti elämäni, voin vastata kahdella sanalla: Sugata Mitra.

 
Sugata Mitra on tunnettu elämäntyöstään School in the Clouds ja Hole in the Wall projekteissa. Olen ihaillut niitä jo vuosia. Mutta ne minä jo tunsin. Sen sijaan tämä loistava puhuja pääsi yllättämään ihan uudella tavalla. Parhaiten sitä tunnetta kuvaa se, etten pysynyt nahoissani. Halusin nousta seisomaan, nostaa hattua, kumartaa nöyrästi. Ja kun esityksen lopussa jäin paikalleni, laski kollega käden olkapäälleni ja sanoi, että Leena, tämä oli nyt se juttu. Tunne oli uskomaton.
 
Sugata Mitra puhui uudesta pedagogiikasta, uudesta koulunpidosta, uudesta opetussuunnitelmasta, uudesta osaamisesta ja sen arvioinnista. Hän nosti internetin oppiaineeksi, vaikka totesikin, ettei sitä voi kukaan täysin opettaa. Internet ei ole vain väline, se on suurin mahdollinen vuorovaikutuskenttä. Tulevaisuuden näkökulmasta hän kyseenalaisti jopa perustaitoihin käytetyn ajan - lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan perustaidoissa - sanoen, että kaikkeen niihin löytyy jo nyt koneet tekijäksi. Lukemisen sijaan meidän tulisi ymmärtää, kirjoittamisen sijaan kommunikoida. Rohkeita avauksia.
 
Mitra totesi, että tämän hetkinen koulumme opettaa meille taitoja, joita tarvittiin 100 vuoden takaisessa toimistossa, ei nykyisessä työelämässä. Harva toimisto työskentelee kynällä ja paperilla. Hyviä vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja sen sijaan peräänkuulutetaan jokaisessa rekrytointi-ilmoituksessa. Hän totesi, ettei koulu ole rikki, kuten usein sanotaan, vaan emme tarvitse sitä enää  nykyisen muotoisena. Ei siis pidä luulla, ettei kouluissa tehdä hyviä ja hienoja asioita. Emme vain tee niitä kaiken aikaa ja kaikkialla.
 
Luennossa kannustettiin esittämään oppilaille kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Ja keksiä uusia tapoja arvioida oppimista. Samaan aikaan, kun Suomessa käydään keskustelua kännyköiden kieltämisestä koulussa, Mitra ihmetteli, mikseivät matkapuhelimet voi olla oppijan mukana kokeissa ja ylioppilaskirjoituksissa, kun kuitenkin jokainen meistä kantaa niitä mukanaan jokaisena päivänä.
 
Päästäksemme kouluun (joka ei varmaankaan olisi koulu), meidän tulisi tehdä asioita uudella tavalla: Karsia opetussuunnitelmissa kaikki irrelevantit tiedot ja taidot ja opettaa ihmisiä elämään terveellistä, hyvää elämää. Luopua siitä, että jokainen käy läpi saman muotin ja luoda yksilöllisiä, läpi elämän jatkuvia opinpolkuja, jossa ihmiset tarvitsevat koulutusta ja oppimista eri kausina eri verran. Eikä oppimisen tarve lopu jossain kohtaa, täydennyskoulutus pitäisi olla osa oppimisen polkua.
 
Tuntuuko jo monessa kohtaa, että tuo ei ole mahdollista, koska...? Olipa lauseen jatko mikä tahansa, mitkä oikeastaan ovat ne rakenteet, jotka meitä rajoittavat, ja voisiko niitä muuttaa? Minkään yksittäisen asian muuttaminen ei oikeastaan ole juttu eikä mikään, kyse on siitä kokonaisuudesta, miten näemme uuden oppijuuden tässä maailmassa, jossa elämme juuri nyt, tänä vuonna. Siksi opetussuunnitelmat pitäisi saada uusiutumaan jatkuvasti ja koko ajan.
 
Mitran puhe sai innostumaan, pohdiskelemaan ja jätti minut jotenkin rauhattomaksi. Tätä pitänee pureksia. Mutta toisaalta myös tietoiseksi siitä, että lukemattomissa kokeiluissa ympäri koulumaailmaa tehdään hyviä uusia asioita. Kun vielä osaisimme kertoa niistä toisillemme.
 
Opsia etsimässä -blogi jää tämän kirjoituksen myötä tauolle siirtyessäni määräaikaisesti toisiin tehtäviin. Minä luulen, että löysin sen, mitä olin etsimässä. Ymmärryksen siitä, että tukeaksemme oppimista meidän pitää jatkuvasti luoda uutta yrittämällä ymmärtää ympäröivää maailmaa. Mikään yksittäinen taikatemppu ei sitä ratkaise, eikä yksikään OPS-kirja. Mutta opetussuunnitelman (yleisen osan) viitoittava normipohja ohjaa toimintaamme ja tekemällä jatkuvasti kehittäviä kokeiluja olemme hiukkasen lähempänä niitä tarpeita, joita oppilaamme elämässään tarvitsevat. Kaikkea sitä tarvittavaa ei ole vain vielä olemassa, eikä se tule koskaan valmiiksi. Voimme vain yrittää osaltamme muokata sitä pikkuisen. Mutta ne pienet asiat, joita teemme hyvin, ovat asioita, jotka muuttavat oppilaidemme koko elämän. Toivotan teille hyvää matkaa sen etsimiseen. Lämmin kiitos vierailuistanne blogissani.

sunnuntai, 10. tammikuu 2016

Luistimia, kännyköitä - ja pöllöjä

Joskus harvoin -.äärimmäisen harvoin, ystäväni voivat todistaa - minulle iskee kotona päälle ensimmäinen ammattini, luokanopettajuus. Sitä ei käy usein, mutta lapseni rakastavat niitä hetkiä. Sunnuntaina se iski luisteluradan reunalla, kun yritin saada vastahakoisille luistelijoille hokkareita ensin kiinni ja sitten auki. Lähetin mielessäni lämpimän ajatuksen kaikille opeille ja ohjaajille, jotka pakkasessa nauhoja kiinni kiskovat. Kiitos oman lapseni koulun henkilökunnalle. Kyllä joudutte tämänkin isomman pojan hokkarit sitomaan. Harjoiteltiin kuitenkin.

Kotona kuitenkin sain uuden vaihteen päälle. Ehkä syy oli kierrätykseen viemätön kartonkivuori, mutta muistin jossain, varmaan Facessa, näkemäni pöllötyön munakennoista. En ole hääppöinen kuvataiteen opettaja, enkä toden totta etsi kaavoja tai ohjeita. Mutta kahdelle pojalleni, koululaiselle ja päiväkoti-ikäiselle, tämä sopi loistavasti. Epäilen, että tämäkin idea oli Pinterestistä, kiitos alkuperäiskeksijälle, mutta jos olikin jonkun opettajan oma idea, kiitos siitä. En nyt kyllä ala etsimään netin syöväreistä idean isää tai äitiä. Minä se en kuitenkaan ole.

image.jpg

Poikien luvalla julkaisen kuvan pöllöistä. Tausta on pienemmän tekemä "ei jäänyt yhtään valkoista" -työ.

Niitä luistimia sitoessani mieleeni tuli myös viime viikkoinen keskustelu kännykän käytöstä koulussa. Sitä on ruodittu jo niin monessa blogissa, etten jaksa aloittaa ihan alussa, mutta mieleeni tuli tällaisia ajatuksia. Ensinnäkin, seuraavina viikkoina varmaan monessa koulussa luistellaan. Ja kotiin tulee tiedote, että luistimet ja kypärät kouluun. Onhan siellä koulullakin luistimia, mutta kukaan ei tässä kohtaa nosta hirveää meuhkaa siitä, että nämäkin välineet pitäisi koulun hankkia. Tai että oppilaat eriarvoistuvat siksi, että toisella on paremmat luistimet. Sen sijaan kännykästä se keskustelu käydään joka kerta, kun keskustellaan oman laitteen käytöstä. Luistimia käytetään koulun ulkopuolella, noh joku varmaan paljonkin, mutta vaikkapa meidän perheessä vain jokusia kertoja vuodessa. Silti niitä tuntui olevan kymmenkunta paria varastossa käytössä tai odottelemassa kuopuksen kasvamista. Kännykkää lapsi sitten käyttäisi kuitenkin joka päivä.

OPH:n laatimassa kännykkäohjeessa, jota sitten OAJ kommentoi, otettiin kantaa siihen, miten ja milloin kännykkää saa käyttää. On täysin mahdotonta tehdä yhtä pitävää ohjetta jokaiseen kouluun. Ihan samalla lailla kuin on täysin mahdotonta valvoa kännykän käyttöä jokaisessa hetkessä koulussa. Miksi ihmeessä kieltää jotain totaalisti, jos sitä ei kuitenkaan voi valvoa ja jos sen valvomisesta - ja sen käytöstä rankaisemisesta - tulee jälleen lisäpuuhaa opettajille? Entä jos käyttäisi tämänkin ajan siihen, että miettisi, jokainen opettaja luokassaan, mitä meidän luokkalaiset saavat kännykällä tehdä milloinkin? Oppilaat ovat itse hyviä tekemään sopimuksia, jos annamme heille siihen mahdollisuuksia. Ja jos joku rikkoo yhteisen sopimuksen, eivät oppilaat siitä pääsääntöisesti tykkää, sopimushan on tehty yhdessä!

Jos luokanopettajuus olisi edelleen leipätyöni, yrittäisin varmaan selättää tämän haasteen kannustamalla kännykän käyttöön, hyvissä asioissa. Muistaako meistä aikuisista moni menonsa ilman kännykän kalenteria tai muistutusta? Entä jos koealuetta miettiessä otettaisiinkin kännyt esille ja laitettaisiin kokeen aikataulu kalenteriin hälytyksellä ja muistutus paria päivää ennen kokeeseen lukemisesta? Kannustettaisiin oppilaita samalla ottamaan vastuuta omista töistään. Entä jos kuvataidetyöstä napsaistaisiinkin kuva omaan kännykkään. Arvioinnin hetkellä voisi päästä loistavaan vuoropuheluun kuvataiteen numerosta lapsen kanssa, kun selaisi oppilaan kanssa kännykän kuvistöiden kuvista ja keskustelisi oppilaan kanssa, missä onnistuttiin, mikä oli mukava työ, ja mitä milloinkin opittiin? Tai matikassa otettaisiinkin kännykän laskin esille vaikka tarkistusvaiheessa ja tarkistuskirjan sijaan laskettaisi1inkin laskuja kännykällä uudelleen? Välitunnin parkourvideota olisi kiva katsoa uudelleen seuraavalla tunnilla ja kännykän ajanotolla voisi välkällä vaikka testata, kuka osaa hypätä ruutuhyppelyn lähimmäksi kymmentä sekuntia. Vain taivas on rajana.

Joo-o. Tiedän mitä mietitte. Että kovin on vieraantunut koulusta, kun ei tiedä, ettei siellä ole aikaa tällaiseen, kun pitää ehtiä käydä opetussuunnitelman asioita ja on jos jonkinlaista kissanristiäistä. Mutta sanokaapa, mitkä noista ei olisi opsin asioita? Itsestä huolehtimista, arjen taitoja, itsearviontia, prosessin arviointia, matikkaa, liikuntaa, vaikka mitä. Totta kai kännyn käytöstä tulee myös pulmia, mutta mitäs muuta se on, kuin arjen taitoja, tunne- ja vuorovaikutustaitoja? Ja tiedättekö jonkun koulun, jossa ei esimerkiksi koskaan kiusata, koska siellä ei ole kännyköitä? Koulukiusaajia oli jo ennen kännyköitä. Sosiaalinen media ja puhelimet varmasti tekevät siihen uudenlaisia variaatioita, mutta ehkäpä näistäkin pulmista pääsee kasvattamalla oppilaita. (Se kasvattaminenhan oli tulossa myös uuteen opsiin! ;) ).

Kaiken kaikkiaan tämä pakkaspäivän heräämiseni luokanopettajuuteen muistutti minua jälleen siitä, että opettajan ammatti on kyllä hieno ammatti. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Nautittehan siitä, jälleen ensi viikollakin.

lauantai, 9. tammikuu 2016

Millaiseen kouluun lapsesi laittaisit?

Viimeisen lomaviikkoni aikana olen lukenut useita hyviä artikkeleita ympäri maailmaa. Aika monet niistä olen jakanut mm. Facebookin Suomen opettajien ja kasvattajien foorumiin, Twitteriin, LinkedIniin ja jonkun Alakoulun aarreaittaankin. Aika monessa niissä on kuitenkin jotenkin samankaltainen tausta-ajatus:

Näyttäisi siltä, että maanosasta riippumatta parhaat oppimistulokset näyttävät seuraavan oppilaskeskeisestä ja toiminnallisesta työtavasta koulusta. Ja välittämisestä.

Paljon puhutaan pulpetittomista luokista. Ei mikään uusi juttu, sosiaalimuodolla kikkailu on ollut arkipäivää jo yksi maailman sivu. Ja kokonaan pulpetiton ei ehkä ole se paras ratkaisu, vai mitä sanoisitte vaikka sohvattomasta opehuoneesta? Itse olen jotenkin kovin tykästynyt ratkaisuun, joka oman lapseni uutuuttaan hohtavassa koulussa tehtiin: Perusluokassa on (ryhmä)pöytiä, joissa on säädettävä jalka ja jokainen ryhmä voi tehdä työtä seisten tai istuen. Tai vaikka jokainen erikseen. Yksi pöytä taitaa olla vakkaristi seisomakorkeudella ja sinne oppilas voi halutessaan mennä. Istuimeksi voi valita pyörivät tuolin tai jumppapallon, joita niitäkin luokassa on viitisen kappaletta. Ei sitä nitinää ja natinaa ehkä enempää kerralla jaksaisi kuunnellakaan. Jos luokkaan mahtuisi vielä rento lepäilypaikka, jossa voisi vielä vaikka makoillen lueskella, ihan mahtavaa. Miksi siis valita vain yksi ratkaisu, jos voi valita ne kaikki? Monimuotoisten ratkaisujen hakeminen on mahdollista missä tahansa koulussa, kunhan näkee aikaa ja vaivaa. Eikä se välttämättä edes maksa kovin paljoa.

Samoin henkilökohtaisesti kiinnittäisin rutkasti huomiota yhteiskäyttötiloihin: miten käytäväratkaisut tulisivat oppimiskäyttöön, siitä näimme loistavia esimerkkejä vaikkapa Oulun Normaalikoululla. Eivätkä nämä ratkaisut oikeasti ole kalliita. Tässä vain yksi kuva Norssin luokkien välisestä tilasta, joka aiemmin oli täyttynyt naulakoista.image.jpg

Entäs se toiminnallisuus sitten? Kun uuden opetussuunnitelman luonnokset julkaistiin, puhuttiin, että oppimiskäsitys siinä on sosiokonstruktiivinen. Siis edelleen rakennetaan olemassa olevan tiedon varaan, mutta entistä enemmän yhteistoiminnallisesti. Nyt myöhemmässä vaiheessa Opetushallituksen asiantuntijat ovat puhuneet siitä, että oppimiskäsitys on hybridi. Vantaan sanomien artikkelissa 9.1.2016 perusopetusjohtaja Ilkka Kalo kuvailee muutosta näin: "–Isoin muutos on oppimiskäsityksen muutos: oppilaasta tulee aktiivisempi toimija ja opettajan rooli muuttuu ohjaavammaksi. Opettajat opettavat edelleen, mutta entistä useammin oppilaat opiskelevat omassa tahdissaan ja usein ryhmässä."

Olen aiemminkin sanonut, että oppilaita kenties eriarvoistaa Suomessa eniten opettajan autonomia. Opettaja on kuningas luokassaan. Joku opettaja saattaa luokassaan itsepintaisesti tehdä, kuten on aina tehnyt. Mutta koska opetussuunnitelma on normi, ei hän voi ohittaa noita edellisessä kappaleessa esittämiäni asioita. 1.8.2016 alkaen (viimeistään) oppilaalla on oikeus oppia aktiivisena toimijana.

Hyvästä koulusta keskusteltaessa usein keskustelu muuttuu mustaksi ja valkoiseksi. Toiminnallisuus kuitataan usein sillä, että oppilaat saavat itse tehdä mitä huvittaa. Siitähän todellakaan ei ole kysymys. Toiminnallisuus vaatii hyvää suunnittelua, mutta myös rohkeutta tehdä asioita uudella tavalla. Kerroin syyskuussa teille Toffolandia koulutuskokeilusta, jonka toteutimme yhden koulumme sekä Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksen kanssa. Seuratessamme kokeilun alkua tuli meillä konkareilla ensimmäisenä päivänä monta kertaa mieleen, pitäisikö nyt jyrähtää ja laittaa lapset kuriin ja Herran nuhteeseen. Onneksi kuuntelimme kuitenkin opekouluttajia, jotka pyysivät meitä antamaan tilaa. Annoimme tilaa ja toisena ja kolmantena päivänä lapset toimivat jo täysin itseohjautuvasti. Kuinka usein lopetamme hyvän kokeilun jo alkuvaiheessa siksi, että joku perttuelina ei osaa käytäyttyä ja koko luokan homma menee pilalle? Uskon ainakin itse siihen joskus syyllistyneeni. Uudenlaisten toimintamallien kokeiluille pitäisi antaa aikaa ja tilaa. Ja kokeilla vielä sittenkin, kun ollaan jo epäonnistuttu. Kerran ja kahdestikin.

Itseohjautuvuus, toiminnallisuus eikä oppilaskeskeinen työskentely tarkoita sitä, ettei opettajaa tarvittaisi. Päin vastoin, opettajan rooli korostuu, mutta rooli muuttuu joksikin ihan muuksi kuin tiedon päähän kaatajaksi. Se rooli vaatii opettajalta itsevarmuutta, loistavaa jaksosuunnittelua, hyvää aineenhallintaa - ja rutkasti epävarmuuden sietokykyä.  Mutta palkkioksi siitä saa innostusta, hymyä, naurua- ja vähän katastrofiaineksia, aina silloin tällöin. Ja ne opettajat muistetaan. Aina.

Törmäsin LinkedInissä Steve Jobsin jakamaan artikkeliin (löytynee helpoimmin mun Twitter-tililtä @leenapontynen). Siinä puhuttiin oppilaan kohtaamisesta, mutta neuvottiin myös opettajaa miettimään, millaiseen kouluun haluaisi itse lapsensa laittaa. Minä haluan laittaa lapseni kouluun, josta hän palaa innosta täristen, kun opittiin tänään niin siistejä juttuja. Jossa opettaja jaksaa katsoa oppilaan lomalla museosta kännykällään kuvaamat suttuiset kuvat ja huomaa, miten kukin lapsi edistyy. Ja sellaisen, jossa opitaan työntekoon, sillä itsestään oppi ei päähän suljahda. 

Näitä asioita voi tehdä niin monella oikealla tavalla. Opetussuunnitelman perusteet antaa meille suuntaviivan, mihin suuntaan meidän tulisi koulumme toimintakulttuurissa pyrkiä. Ja sitten sitä kohti vain. Omalla tyylillä, joku hitaammin, joku nopeammin. Suunta on kuitenkin suhteellisen sama.